Artisokka irti

Syys-sato suorastaan vyöryy toreille ja myyntitiskeille. Suurta, tuoretta , maukasta ja halpaa. Vain peruna ja maito ovat kalliimpia kuin Suomessa, mutta kuka nyt maitoa ja perunaa täällä haluaisikaan.

Paprikaa ja papua. Täytettynä, grillattuna ja kaikenlaisessa ruuassa. Hiukan oliiviöljyä, suolaa, pippuria,  parmesaania ja herkku on valmis. Väreistä sekä inspiroituu, että saa eri vitamiineja.

Varsinkin sunnuntai aamuisin aallonmurtaja, ranta ja lähivedet ovat täynnä kalastajia. Aamupäivällä he myyvät saaliitaan asukkaiden sunnuntaipöytään. Tuoreempaa ei saa mistään. Ravut kävelevät tiskillä.

Moni pelkää laittaa mustekalaa. Etelänmatkoilta on kokemuksia sitkeästä eineestä. Rannassa äijät mätkivät mustekaloja kallioon ja rullasivat sitten kannellisissa astioissa merivedessä. Ehkä siinä mureutettiin ruoka etukäteen. Hyvä sääntö on ettei mustekalaa saa kypsentää enempää kuin kymmenen minuuttia, jollei halua purukumia.

Tässä mustekala sää kyytiä niin, että mäiske käy. Aika inhottava ääni ja näky...

Ostereitakin näkyi tiskillä. Niitä on hankala avata. Ei tehnyt mieli tänään.

Torilta löytyy valtava lajitelma erilaisia papuja ja linssejä. Välimeren terveellisen ruokavalion kulmakiviä on se ettei syödä paljon lihaa eikä perunaa, vaan proteiinin lähteinä ovat pavut, linssit, juustot, kala ja sienet.

Paljon meille tuntemattomia syysvihanneksia on ilmaantunut torille. Pauliina antoi pikareseptejä kunkin valmistamiseen. Aivan kaikki ei ehkä jäänyt päähän, mutta suurin piirtein oivalsimme ja odotamme

kovasti huomista, jolloin ystävämme Reija ja Jyri tulevat tänne 12 päivän lomalle. Kokkailemme 

Suomessakin yhdessä ja he nimen omaan ovat lihattoman ruuan ystäviä. Reija improvisoi herkkuja vaikka jääkaapin valosta. Ostelemme yhdessä ainekset ja keittelemme pikkuisessa keittiössämme.

Tämä kori parvekkeellamme odottaa vieraita. Huomenna haudutamme uunissa täytettyä artisokkaa. Olen vallan ihastunut tähän herkkuun, joka Suomessa on liian kallis arkiruuaksi. Taisi olla 1€/kg täällä.

Hyviä ruokia ystävät ja mielellään hyvien ystävien kanssa.

Näin hyviä mandariineja ja viinirypäleitä ei olla saatu sitten Andalusian. Syömme varmaan kilon päivässä. Viinirypäle on, varsinkin punainen, on terveyden lähde, mutta ne kumiset ja kovakuoriset, joita Suomessa saa, ovat kaiken lisäksi hävyttömän kalliita. Näistä rypäleistä pulitimme 0.85€/kg.

Sinikka ja Markku

Corleonen kummisedästä ja sen serkuista

Minttu ja Jarkko olivat täällä viime viikonloppuna. Jarkko on ikuinen teekkari, joka ylläpitää mm. facebookissa sivustoa "Pink Boat", kannattaa katsoa. Jarkko feissasi ennen tänne lähtöään: "Hei kaverit, uskokaa tai älkää sain juuri kutsun päivällisille, josta ei voi kieltäytyä, seriously".

Pala olohuoneestamme auringonlaskun aikaan. Parvekkeelta on näkymä suvun pikkuiseen linnaan.  Muuttolinnut pysähtyvät satojen vuosien vanhoihin puihin levähtämään ennen kuin suhahtavat Egyptiin.

 Kirjoittelen tätä juttua parhaillaan asunnossamme, De Anna-suvun omistamassa olohuoneessa. Huoneen seinällä on sukutauluja, joista ilmenee myös Corleonen olleen 1600 luvulta sukua. Perheen juuret ovat Sisilian Marsalassa. Italian kieliset sukutaulut ovat liian hämäriä meille, mutta jossain vaiheessa tuli nimeksi De Anna ja kuningas myönsi markiisin aatelisarvon ( markiisi on arvossa herttuan alapuolella, mutta kreivin yläpuolella ).

Tässä taulussa on suku kahdeksan sukupolven
ajalta. Viimeisenä Mikael De Anna.

Sukuvaakuna näkyy tässä kuvassa. Haarniskan päässä
markiisin kruunu.

 Palombella suvun taloa voimme katsella yläpespektiivistä.  Se lienee Luigi Da Annan äidin talo. Siellä asuu serkkuja, sanoo Pauliina. Serkku asuu myös meitä vastapäätä meidän kerroksessamme. 

De Annan suvun viimeinen miespuolinen vesa Don Mikael asuu Helsingissä. Hänet me kohtasimme Matkailumessuilla tammikuussa ja saimme yhteydet tänne.  Hänen isänsä Luigi, on Turun yliopiston professori, italialainen, joka haluaa asua Suomessa. Hänen äitinsä Pauliina, suomalainen, haluaa asua enimmäkseen täällä Giovinnazzossa ja tekee matkoja Turkuun töiden merkeissä.

Valitettavasti Pauliina oli nykyisen miehensä kanssa matkoilla ja Jarkolle lupaamamme  ikimuistoinen illallinen Corleonen suvun edustajan kanssa jäi toteutumatta. Jarkon facebook kaverit ehtivät jo ennen hänen lähtöänsä tänne vitsailla, että vie tuliaisiksi  hevosen päätä esittävä tyynyliina. Myös Pauliina suhtautuu tämän kaltaisiin  tarinoihin huumorilla. Hän  kertoi leikillisesti, että ristiriitojen ilmaantuessa sanotaan sukulaisille: kutsutaanko Amerikan serkkut käymään kylässä niin asiat järjestyvät.

Marlon Brando teki Vito Corleonesta vaikuttavan elokuvahahmon. Don Corleone oli aikanaan  veljineen ja perheineen amerikkalaisen mafian kiistaton  ja pelätty johtaja, "kummisetä", jonka esittämistä tarjouksista ei voinut kieltäytyä.

De Annan moderni mausoleum eroaa useimmista muista. Kapealla käytävällä en saanut koko taloa samaan kuvaan. Sisällä näytti olevan kolmen tyhjän sargofagin paikka jäljellä.

Luigi De Annan äidin suvun mausoleum on paljon koristeellisempi. Haudasta näkee ettei sukuun naitu oman tason alapuolelta.

Asema ja sukujuuret ovat tärkeä asia täällä. Hautausmaalla näkyy perheen aseman korostaminen. En ole koskaan nähnyt näin monta mausoleumia yhdellä hautausmaalla. Avioliitotkin on solmittu samassa säädyssä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun turkulainen opiskelija Pauliina Haponen meni naimisiin opettajansa kanssa -80 luvulla, tuskin De Annan suku siitä enää närkästyi.
Vaikka Luigi ja Pauliina ovat eronneet, sukunimi on jäänyt ja varsin hyvä yhteys Luigiin ja De Anna suvun muihin jäseniin. Hän on Mikaelin äiti. Mamma on kova sana täällä.
Katolinen kirkko ei tunnusta avioeroa, joten täkäläisten silmissä hän lienee yhä naimisissa Luigin kanssa ja nykyinen avomies ehkä paremminkin…Kovin mutkallista hahmottaa tätä kuvaa!

Tämän suvun jäsenet muuttivat Bugliaan ja Giovinazzoon 1700 luvulla. Muutama tämän kaupungin pormestarikin löytyy suvusta. Kaupungin keskuspuistossa ( Parco communale) on yhden patsas. Viehättävää salaperäisyyttä tämän tarinan selvittäminen on antanut matkallemme. Asuntomme esineistökin on sangen mielenkiintoinen. Hyvin kaukana Ikea huonekaluilla sisustetuista vuokrakämpistä.

Asunnossamme on 3m huonekorkeus ja vaakuna kylpyhuoneen oven päällä.
Tämän suvun vaakuna se ei ole. De Anna suvun kilpi on vihreä ja kukat kultaiset.

Sinikka ja Markku

Yhtä perhettä

Pauliina soitti illalla kahdeksalta ja kysyi, saako olla perunakakkua, Nicola on tuomassa sitä hetken päästä. Hän voi vaikka laittaa sen hississä tulemaan, ettei tarvitse vaivautua alas vastaan. Kiitos paljon. Tämä piiras oli mahtavan hyvää.

Ilta oli hyvin lämmin. Viime aikoina on tullut taas hellesäitä.

Täysikuu meni jo. Tämä kuunsilta on viime lauantailta kun kävelimme rantatietä kotiin vieraidemme kanssa.

Italialaiseen perinteeseen kuuluu syvästi lähimmäisistä välittäminen. Kerrostalon hississä ja ulkona kadulla ohi ajava jalaton sähköpyöräilijä tai roskakuski tervehtivät iloisesti vaikkeivat tunne meitä henkilökohtaisesti.
Erityisesti perheille ja suvulle on ominaista luja yhteisöllisyys. Yhteisöllisyyttä ylläpidetään pienemmissä kaupungeissa, kuten Giovinnazzo, tiedottamalla ihmisten syntymistä ja kuolemista hyvin näkyvästi.
Köyhimmissä osissa Italiaa, kuten Giovinnazzossa, yhteisöllisyys muodostaa turvaverkon, joka korvaa niitä puutteita, mitä yhteiskunnan sosiaaliturvassa on. Perheiden ja yhteisön tuki on korvaamaton, mutta toisaalta myös yhteisön jäseniä sitova.
Traditiot painavat ja vanhemmilla on valtaa aikuisiin lapsiinsa ja muuhunkin sukuunsa. Historiasta on tunnettu "cosa nostra" -kodinturvajoukot, jotka alunperin Sisiliassa perustettiin suojelemaan koteja bandiittien hyökkäyksiltä. Myöhemmin tämä on johtanut sekä hyvään että pahaan. Myös mafialla on alkujuurensa tässä perinnössä.

Tyttö tuli tähän perheeseen. Onneksi olkoon. Rusetteja näkyy myös kaupunkitalojen alaovissa.

Kun perheeseen syntyy vauva, ulko-oven pieleen laitetaan vaaleanpunainen tai vaaleansininen tyllitötterö kertomaan tapahtumasta ja lapsen sukupuolesta, jos kaksoset, kaksi tötteröä. Kun joku kuolee (sairaalassakin), vainaja tuodaan heti kotiin ja puetaan kauniisti. Naapurit ja sukulaiset tuovat ruokaa ja tulevat ruumiinvalvojaisiin. Itketään ja hyvästellään yhdessä.
 Suuriin ilmoitustauluihin kaupungilla liimataan kuvallinen juliste kuolleesta ja hautajaisten ajankohdasta. Sama juliste liimataan talon seinään kadun puolelle. Hautajaiset pidetään kolmen päivän sisällä. Sen jälkeen 30 päivän kuluttua on kirkossa sielunmessu, jossa tavataan taas ja juliste on taulussa, seinässä ja kirkon ulkopuolella. Vuoden, kahden ja kolmenvuoden päästä voi olla myös muistomessut riippuen omaisten aktiivisuudesta. Vainajaa saatetaan rukouksin kiirastulen läpi taivaaseen. Yhteisön
tehtävä ei lakkaa kuolemassa.

Hautausmaalla näkee hienoja muistomerkkejä. Tässä on kuvattu neljätoistavuotiaan muusikonalun unelman särkyminen. Haudoissa on myös kuva vainajasta. Kukista ja muista satsauksista voi päätellä ettei kuolleita unohdeta.

Trigesimo on kolmekymmentä päivää kuolemasta pidettävä sielunmessu. Asiasta ilmoitettiin hänen ovellaan, keskusaukiolla ja kirkon edessä.

Erään tällaisen tilaisuuden aikana yritimme päästä kirkkoon sisälle, mutta se oli ääriään myöten täynnä. Edessä omainen otti vastaan surunvalitteluja ja jakoi vainajan kuvalla varustettuja kortteja.

Häistä tai kihlauksista tiedotetaan myös lyhtypylväissä pariskunnan kuvan kera. Miesten tekemiä rakkauden julistuksia näkee joka puolella kaupunkia seinissä ja kadun varsilla. Häät ovat taloudellisesti lähes musertava asia. Morsion voi tuoda vain valmiiseen kalustettuun kotiin. Kerralla ostetaan kaikki huonekalut. Äiti ehkä maksaa makuuhuoneen, appi keittiön jne. Yleensä avioliittoon on varaa mennä vasta yli 30 vuotiaana. Perhe ottaa lainaa ja häävieraat tuovat rahaa kustannusten peittämiseksi. Vieras tuo noi 250 euroa henkilöä kohden, omaiset jopa 500 euroa. Kirjekuoret laitetaan morsiamen isän taskuun.
 Häissä syödään ja juodaan jopa 8 tuntia yhteen menoon.
"Sain hääkutsun, apua!" sanoo moni. Siitä ei pussilakanapaketilla selviä.

Nuoret parit tulevat riippuvaisiksi vanhemmistaan myös lastensa hoidon järjestämisessä. Mummot ja papat ovat täysipäiväisiä päivähoitajia. Koulu alkaa jo viisi vuotiaana. Vanhempien tai isovanhempien täytyy viedä ja hakea lapset koulusta.

Sinikka ja Markku

Palaja Sorrentoon

Viime torstaina Nicola heitti meidät Barin lentokentälle, mistä vuokrasimme auton Napolinlahdelle ja Amalfi-rannikolle ajoa varten.

Ensimmäinen pysähdys piti olla Napolin argeologinen kansallismuseo.  Tulimme toisiin aatoksiin hyvän sään tähden  ja valitsimme Herculaneumin, joka myös oli edellisellä kerrella jäänyt väliin, koska emme löytäneet koko paikkaa. Tälläkään kertaa ei löytäminen ollut helppoa. Kiersimme Vesuviuksen täysin ympäri.  

Herculaneumissa on hyvin säilyneitä taloja. Turistit vain näyttävät sokeilta. Kuunnellaan opasta tai selostusta kuulokkeista ja elämys jää heikoksi. Tieto kannattaa kerätä kotona.

Vesuviuksen  purkauksessa tuhoutuneeseen Pompeiin alueeseen verrattuna Herculaneum on huomattavasti pienempi, mutta rakennukset ja seinämaalaukset  paremmin säilyneitä. Parhaat palat oli sieltäkin  siirretty Napolin kansalliseen museoon ja jäivät minulta tälläkin kertaa näkemättä.  Herculaneum on juuri sen kokoinen että lähes koko alueen jaksaa kävellä samalla kertaa. Tapasimme sattumalta suomalaisen arkeologiryhmän, joka oli  tekemässä  tutkimusta siellä. 

Bongasimme kaivauksilla suomalaisen argeologiryhmän. Niin kiire porukalla oli junalle, että nimet jäivät ottamatta.

Hetki ennen kuin Napolinlahdelle, Vesuviuksen alle syttyy valojen timanttivyö.

Palaja Sorrentoon on tunnettu iskelmä. Palattu on monestikin. Hotellimme oli heti keskustan jälkeen.  Matkamme sinne, keskellä pahinta ruuhka-aikaa  kapeiden katujen lävitse, kesti ikuisuuden.  Myöhästyimme hieman auringonlaskun alkuhetkistä, mutta illan  hämärtyessä saimme  upeita kuvia  Nopolinlahti ja Vesuvius taustana. Istuimme suositun näköalapaikan kahvilan terassilla ja joimme aperitiivit. Minulle lankesi kuin itsestään rossiini ja Sinikalle mimosa (vaimon tyttönimi on Rossi, tytär on Mimosa).

Mimosa on appelsiinimehu/kuohuviini. Sorentolainen oli tehty
limoncelloon. Tuhti oli rossiinikin.

Sorrennon keskeiset kauppakujat ovat kävelykatuja (ellei ota huomioon suihkivia skoottereita) ja täynnä myös katukappoja. Tyypillisesti on kaupan limoncelloa, kaikkea muutakin sitruunasta, koska ollaan maailman sitruunarannikolla. Siellä on myös erilaisia tekstiilejä, nahkalaukkuja, keramiikkaa jne. Teekuppia etsimme, mutta  liikepaikka oli myynnissä. Se oli  pettymys, sillä me olimme löytäneet rannikon parhaan taiteilijan. Ne työt saivat muiden keramiikkamyyjien esineet näyttämään suttuisilta tuherruksilta. Jatkamme teen juontia kokoon liimatusta kupista.

Kävelykadun varrella oleva piazza tarjosi meille  elämyksen. Saimme hyvää ruokaa vanhojen italialaisten tunnettujen  laulelmien ja ooppera-aarioiden säestämänä. Viereemme istui pariskunta Etelä-Afrikasta ja ilta kului kuin siivillä keskustelun, hyvän ruuan ja viinin höystämänä.

Näkäisenä unohdin taas kuvata oman ruokani. Pyysin lupaa kuvata
naapurin eväät.

Seuraavana aamuna  lähdimme ajamaan   Amalfi-rannikkoa  mutkittelevaa kapeaa vuosristotietä pitkin. Katsoime kaihoisin mielin Caprin suuntaan, muistaen edellisen käyntimme siellä. Ah, ne vanhat avoautot! Ohitimme Positanossa  keskustan vahingossa. Emme huomanneet äkkikäännöstä sinne ajoissa, vaikka olemme asuneet siellä.  Niillä kaduilla ei tehdä U-käännöksiä. Kaupunkia ohittaessamme meitä vastaan tuli  bussi.  Ohitus oli mahdoton, joten minun oli peruutettava hieman leveämpään kohtaan  sillä seurauksella, että auto raapaisi  talon rapattua seinään. Olin onneksi ottanut 30 euron vahinkovakuutuksen. Vaihtoehtona olisi ollut 800 euron takuusumma, joka olisi palautettu kokonaan autoa takaisin luovutettaessa vain jos mitään vahinkoa ei olisi tapahtunut. Noin 6 vuotta sitten samoilla ahtailla kujilla auton kyljet ruvelle ajaneena minut pelasti taloudelliselta katastrofilta samanlainen vakuutus.

Kokonaan emme missanneet Positanoa. Saimme hotellin terassilta näkymät kuuden vuoden takaiseen kotiimme.

Hieman Positanon keskustan ulkopuolella on viiden tähden hotelli Il San Pietro di Positano. Näimme laajan parkkipaikan ja kurvasimme siihen nähdäksemme Positaanon edes etäältä. Jätimme auton avaimet henkilökunnalle ja menimme hissillä pitkän matkaa alaspäin rinteeseen rakennettuun hotelliin. Halusimme nauttia kahvit  sen terassilla, josta oli upea näköala merelle.   Viereisellä kaakeloidulla penkillä makaili mielenkiintoisen näköinen herrasmies paksu sikari  suupielessään. Näimme myös kultivoituneelta vaikuttavan porukan, johon törmäsimme myöhemmin myös Ravellossa. Ilmeisesti musiikkipiireihin kuuluvaa väkeä.

Kahden mestarin töitä Ravellossa: Niemeyerin konserttitalo ja Palladinon veistokset.

Päivämme huipennus oli kuitenkin itse Ravello, tunnettu musiikkijuhlien tyyssija. Bongasimme Oscar Niemeyer sunnitteleman vau-arkkitehtuuriin   kuuluvan rakennuksen. Sen  soveltuvuudesta pittoreskiin kylämaisemaan käytiin aikanaan kovaa keskustelua ja se kohtasi asukkaiden taholta suurta vastarintaa. Samankaltaista keskustelua käydään vaikkapa mahdollisesta Helsinkiin rakennattavasta Guggenheimin museosta.
Viihdyimme erinomaisesti Ravellon Giardini Villa Rudolfon puutarhassa, jossa otimme valokuvia ikiaikaisista tuuheista puista. Puu rules! Pysyvästi mieleemme painuivat myös Ravintola Sigilgaidan terassin näkymät, sekä dolcena tarjotut satumaisen herkulliset annokset.

Tämä puu ja nämä kupolit ovat Ravellon symbooli. Kaupunki roikkuu Amalfin yläpuolella.

Ennen kuin ilta alkoi hämärtää kiiruhdimme tien päälle  kohti Italian saappaan toista tasaisempaa puolta. Ennen kuin pääsimme autostradalle jäi vuoristo-osuudelta mieleemme kahdessakin paikassa keskellä tietä velloavat ja menoamme viivästyttäneet vuohilaumat, joita miehet ja hieman laiskanpulskeat koirat ohjastivat. Vielä suurempi viivytys odotti etsiessämme reittiä Pescara-Bari -moottoritielle. Navigaattori oli mykkänä ja muutaman harhailusilmukan jälkeen selvisimme  oikealle baanalle ja huristimme nasta laudassa kohti Giovinnazzoa. Mielessämme  ystävämme Nicolasin toteamus, että nopeusrajoitukset täällä ovat  turisteja varten. Pääsimme parissa tunnissa onnellisesti perille noustaksemme seuraavana aamuna  palauttamaan vuokra-autoa Barin lentokentälle. Takaisin saimme  kyydin Mintun ja Jarkon autolla. He tulivat vieraaksemme Giovinnazzoon.

Markku

Tervettä menoa

Osuvia ja varsin lempeitä tekstejä löytyy seiniltä. Poliittiset agressiot eivät näy täällä juurikaan.

Eilen komea lääkäri kurvasi autollaan ovelle noutamaan meidät. Tarvitsin vakio verikokeeni ( kuuden viikon välein). Ystäväni on anestesialääkäri, joten lähetteen laittamiseen tarvittiin välikäsi. Nicolan oman lääkärin sihteeri kirjoitti kaksi lähetelappua. Minun ei tarvinnut näyttäytyä. Odotin autossa kun Syöpäklinikan laboratoriolähete, passini, sairausvakuutuskorttini ja eurooppalainen sairausvakuutuskorttini edustivat minua.
 Tämä muistutti  Turkin kokemustani. Ero on siinä, että euroopassa tämä ei maksa minulle mitään, Turkissa lasku oli muistaakseni reilut € 600.
Nicola vei meidät oman alueeni terveyskeskukseen, missä kävi ilmi ettei enää sinä aamuna ehtinyt ottaa verikoetta. Jonoa oli. Pauliina kirjoitti minulle Italiaksi lapun, jossa pyydettiin kirjoittamaan ylös mistä ja milloin saan vastauksen, jonka skannaamme ja lähetämme lääkärilleni Suomeen. Hän puolestaan laittaa minulle sähköpostissa kommenttinsa.
Nicola neuvoi katsomaan tarkasti kuka on ennen ja kuka jälkeeni tullut, että tiedän paikkani jonossa. Numerolappuja ei ole.
Voin vakuuttaa, että ulkoisesti ja toiminnallisesti suomalaiset terveyskeskukset ovat palatseja tähän verrattuna. En olisi uskonut, että parissa vuodessa olen joutunut tyystin muuttamaan käsitykseni Keravan Terveyskeskuksesta. Se toimii hyvin nykyisin ja on kaikkiin viime vuosina näkemiini laitoksiin nähden hieno paikka ulkoisestikin. Suomi on monessa asiassa hyvä maa kaukaa katsottuna.

Naapurilla oli illalla isot juhlat. Meitä ei kutsuttu. 

Eilen illalla yöhön asti oli naapurissamme mittavat bileet. Häly ja korkokenkien kopse pitivät minut hereillä kolmeen asti. Herätys terveyskeskusta varten oli kuudelta. Päätin mennä vasta maanantaina ja käänsin kylkeä.

Pauliinan kanssa oli kuntosalille menoa varten treffit vaaleanpunaisen
kupolin luona. Vielä tekee tiukkaa löytää reitit oikeille paikoille.

Nyt on taas kevyt olo ja niveljäykkydet ja kivut poissa. Kokeilimme tänään samaa konstia kuin kotona. Toissa päivänä menimme Pauliinan kuntosalille tekemään sopimuksen loppu ajalle. Hän tuntee kaikki ja on peto tekemään diilejä. Saimme kuukauden hinnalla puolitoista kuukautta. Täällä kuntosalikorttia ei saa, jollei ole lääkärin todistusta. Nicola kirjoitti ne ystävällisesti. Hinta aivan sama kuin Keravan kuntosalillamme. Osin samat laitteet kuin kotona, mutta äijäpainotteisempaa. Minulle on toki paljon silmäniloa. Naisia on vähän.

Sisätreenikengät jätimme kotiin. Olimme muutenkin aikoneet ostaa uudet lenkkarit, joten Pauliinan kanssa kauppaan. Palvelua on. Kauppias laittoi kengät jalkaan, etsi oikeat numerot ja tyylit ja värit. Ostimme Niken vallan mainiot lenkkarit kummallekin. Hinta yhteensä  € 95. Hinnassa näkyi tuttavankauppa. Nicola oli käynyt ostamassa äskettäin lenkkarit sieltä ja Pauliina muistutti kauppiasta siitä. Suomessa en olisi saanut samoja kenkiä tuohon hintaan edes yhtä paria.

Lounaaksi paistettuja kesäkurpitsan kukkia, salaattia ja tomaattifoccatsion palat. Nam! Ostimme myös eväät huomiseksi. Aamulla noudamme auton Barin lentokentältä (lähempää ei vuokra-autoa loydy).

Eväitä etsimässä.

Ajamme Napolin tietä Herculaneumin kaivauksille (hukkui laavaan ja mutaan Vesuviuksen purkautuessa v79 jk). Pompeii on isompi ja tunnetumpi kaivaus, mutta olen ollut siellä jo pari kertaa. Ilaksi ajamme Napolin lahden eteläreunalle Sorrentoon. Yövymme siellä. Auringon lasku sieltä on maisemien parasta. Aamulla jatkamme Amalfin rannikolle. Täytyy käydä tervehtimässä Positano ja Amalfi ja ehkä poiketa Ravelloon. Kotiin on kiire koska ensimmäiset vieraamme tulevat lauantaina.

Blogiin tulee ainakin neljän päivän tauko.

Sinikka ja Markku

Ti amo ja syksyn ensi merkkejä

Suomalaisen mittapuun mukaan, helteisistä päivistä huolimatta, alkaa jo pieniä syksyn merkkejä olla ilmassa. Muuttolintuja on saapunut meidän vanavedessämme tänne Italiaan. Ne sirputtavat innostuneina parvina lähipuiden oksistossa. Parvekkeelta voi iltahämärän laskeuduttua nähdä vilahduksia ohikiitävistä, äkkimutkia tekevistä lepakoista, joita ilmeisesti pesii ympäristössä olevien vanhojen talojen ullakoilla. Saman näyn olen kokenut Suomessa keämökillä myöhäisen elokuun illan hämärtyessä. Hieman arkana katselen niiden syöksähtelyjä.  Lapsena minulle kerrottuiin niiden voivan tarrautua  valkoiseen tukkaan tai paitaan. Totta vai tarua, mene ja tiedä? Syksyn edetessä odottelemme saamaamme kutsua oliivien poimntaan. Onkohan päätteeksi elonkorjuujuhla? Siitä kerromme myöhemmin. Sen verran sotkuista hommaa poiminta on, että täytyy mennä perjantaisin pidettävälle kirpputorille ja hankkia sieltä sopivat vermeet.

Giovinnazzon kadut ovat siesta-aikaan aavemaisen tyhjät. Ihmiset häipyvät koteihinsa syömään ja tekemään ties mitä. Me nukumme pitkät päikkärit. Lähes kaikki kaupat ovat teljetty  läpinäkymättömillä suojaovilla. Rautaovet pysyvät alhaalla jopa viisi tuntia. Monta kertaa olemme lähtenee iltapäivällä  kävelylle ja ajatelleet käyvämme kaupassa, mutta eihän se käy. Täytyy odottaa kello viteen tai jopa kuuteen, ennenkuin kaupat tulevat esiin kätköistään. Mitenkähän kävisi Suomen talouselämän, jos päivän mittaan pensselit olisivat välillä sannassa niin pitkän aikaa ja työaika olisikin kaksi erillistä lyhyempää rupeamaa. 

Tämä tyylikäs miestenvaateliike on suljettu klo 13-18. Mikäli et ole lukenut
latinaa, nimi tarkoittaa ihmistä. Niin se tarkoittaa Suomessakin.

Näin syksyn edetessä Giovinnazzon kadut ovat muutenkin hiljentyneet. Kesäkuumina kausinat ihmisiä virtaa tänne sisämaasta viilelentävien merituulien houkuttelemana. Turismin massavirtaa täällä ei ole, mutta kesäaikaan turisteja on enemmän kuin nyt. Kevääseen ja kesään liittyvät  monet uskontoon ja kulttuuriperintöön liittyvät juhlapäivät, joita emme Suomen talvipakolaisina ole päässeet näissä Välmeren maissa kokemaan. Kun yleensä tulemme jouluksi kotiin jää myös täkäläinen joulujuhla kokematta. Matkan lopulla joulukrääsä pääsee kyllä irti kaikkialla.

Tulimme piazalle sopivasti näkemään ikämiesten palkintojen jaon ja kuulemaan vakuuttavan puheen. Olin kuulevinani, että voittaja on De Anna.  

Viime viikonloppuna Giovinnazzo tuntui heräävän eloon, sillä lauantai-iltana keskusaukiolla pidettiin rock- ja popkonsertti, jota kuuntelimme asunnossamme parvekkeen ovet auki. Piisien joukosta tunnistimme monta italialaisen iskelmän kulta-ajan nostalgista hittiä. Sunnuntaina päiväkävelyllämme, ennen siesta aikaa tietenkin, osuimme keskusaukiolla juoksukilpailujen palkintojen jakoon. Niitä jaettiin aina ikämiessarjaan asti. Palkintoja jakoi luultavasti kaupungin pormestari, jonka puhe kesti pitkään, niin kuin poliitikon puheet aina. Illalla oli järjestetty kaupungintalolle pormestarin kunnallisia asioita käsittelevä tiedotustilaisuus. Toripuheen kuunneltuamme, arvelimme että ehkä se ei olisi meille kovin antoisa tilaisuus. Italian taitoni on tervehdysten, kohteliaisuuksien ja ruokasanaston varassa.

Nuorisoa oli liikkeelä paljon.

Sunnuntaikalastajien lisäksi näkyi ammattilaisia selvittelemässä verkkojaan.

Kadun varrella oli myynnissä pieniäkin
saaliita. Kyllä mustekala maistuu.

Kävelyllä  rantakadun varrella näimme giovinnazzolaisten leppoisaa kiireetönä elämää ja oleilua: Vanhempia pareja käsikynkkää sunnuntaikävelyllä hienosti pukeutuneina, miesjoukkoja, jotka keskutelivat keskenään vilkkaasti käsillään elehtien, tyttöjoukon kiivenneenä aallonurtajalle sipsi- ja limsaeväät mukanaan.
Kalastajia oli selvittämässä verkkojaan ja myymässä kadun varressa aikaisin aamulla pyydystämäänsä saalista.

Toisilla saalis oli ollut runsaampi. Tästä jo on rouvan sunnuntaipöytään vaikka mitä. Tiikeriravut himottivat. Ehkä ensi sunnuntaina. Tämä on meren kalleinta kultaa. 

Olisikohan saanut kuitin ostoksesta? Meitä neuvottiin pitämään aina kuitti mukana tavallisesta kaupastakin tullessa. Kimppuun voi yllättäen käydä verotarkastaja tai poliisi. Se ALV! Täällä on käyty rautakourin harmaan talouden kimppuun. Miten olisi Suomi?

Siellä täällä bongasimme myös rakastavaisia nuoria pareja katselemassa toisiinsa liimautuneina Adrianmerelle kaukaisuuteen. Rantakallioissa, kadunvarsimuureissa, kaikkialla on eri tavoin kirjoitettuna: Rakastan sinua.

Tämä rakkaudentunnustus Molfettan kaupungissa oli korttelin mittainen.
Sydän aina metrin välein. 

Markku

Forno mia

Keittiövarustuksemme ikkunareunassa on kaasuhella, pikkuruinen
ruokakaappi ja jääkaappi. Etualalla tisipöytä ja turkoosin pesuvadin alla,
hyvin italialaisittain, pyykin pesukone. Leipää leikataan pesukoneen päällä.

Mamma mia! Miksi juuri ruokaintohimojen maissa, Ranskassa ja Italiassa, vanhojen asuntojen keittiöt ovat pieniä, hankalia ja vailla työtasoja. Kummassakin maassa naiset oavat perinteisesti melkein asuneet keittiössä, mutta tehneet ihmeensä tosi vaikeasti. Meillä on kaasuliesi ja kaasu-uuni. Parvekkeella on hana ja kaasuputki. Ei mitään punaista kaasupulloa, jonka kylkeen kiertyy vilvoittelemaan oma kotikobra kuten Portugalissa toissa syksynä.
Alan ymmärtää miksi tähän mennessä kaasutalouksissakin olen tavannut vain sähköuuneja. Luulet paistavasi 200 asteen lämmössä eikä tapahdu juuri mitään, hermo pettää ja väännät vähän lisää. Öljy kiehuu ja alkaa kuulua räjähdystä enteileviä ääniä. Syöksyt pelastamaan ateriasi juuri ja juuri ajoissa.

Kokeilin eilen täytettyjen paprikoiden tekemistä. Oli hellepäivä, joten ajatus ei ollut kovin älykäs. Yhdessä keikkuvassa alumiinikattilassa porisivat jättimäiset paprikanpuolikkaat,  toisella liekillä lämpeni kanaliemi kannussa ja kolmannella shalottisipulit, valkosipulin kynnet ja jauheliha. Alhaalla posotti kaasu-uuni odottamassa viimeistä vaihetta. Olemme Italiassa. Minä en mitenkään voinut kiehauttaa pikariisiä, vaan aloin tehdä neljännellä risottoa. Risotto on italialaisen keittiön korkea mittari. Tuloksen on oltava tasaisen pehmeää, kiiltävää ja kosteaa. Siinä kokki punnitaan.

Viihtyisä meidän keittiömme on. Erikoisuutena tavattoman korkea pöytä.
Markku arveli sen helpottavan spagetin syömistä. Ei ole pitkä matka pöy-
dältä suuhun.

Oikean risottoriisin lisäksi tarvitaan mm oliiviöljyä, valkoviiniä ja aitoa kanalientä sekä pitkää pinnaa. Tekeminen kestää 35-50 min oikeilla lämpötiloilla, jotta riisi kypsyy tasaisesti. Tätä kultaa on valvottava koko ajan. Lientä lisätään vähän kerrallaan ja sekoitellaan välillä. Lopuksi tietysti lisätään runsaasti hyvää, raastettua parmesaania ja burroa (voi). Jos kiilsi risotto, kiilsin ja punoitin minäkin siinä vaiheessa kun työnsin vuokaa uuniin eli fornoon. Kaikki myötätuntoni tässä ja muissa Italian vaatimattomissa keittiöissä ahertaville mammoille, joiden ruokaa ylistävät pojat ja aviomiehet.

Ensimmäisiä asuntoja vuoratessamme, kysyin: onko keittiössä teräviä veitsiä. Kokkisodassa ei pärjää tylsin asein. Aina vakuutettiin, että veitset ovat teräviä. Eivät ikinä ole olleet, mutta minä olen joka kerta varmistanut sen pakkaamalla muutaman oman veitsen varmuuden vuoksi. Vein omat veitset Unkariin, Ranskaan, Espanjaan, Portugaliin ja Turkkiin.Tällä kertaa en kysynyt, enkä pakannut omia aseita. Miksi ihmeessä en?

Italia ei tietenkään kauttaaltaan ole epäkäytännöllisten keittiöiden maa. Kun meillä halutaan tehdä tyylikäs ja kallis keittiöremontti, Italiasta hienoimmat romppeet tuodaan. Pauliinalla oli sisustuslehtien  keittiö ja varmaan rikkaassa pohjois-Italiassa on eri meininki kuin täällä. On omalla tavallaan viehättävää kokata välineillä ja tilassa, missä on monen sukupolven jälki ja esineet. On
kuin mummoni mökissä aikoinaan.

Pääsen toki vähemmällä kuin italialainen vaimo tavallisesti. Markku tiskaa, kattaa pöydän, tekee salaatin ja pilkkoo ainekset. Kotona laitamme ruokaa vaihdellen pääkokkia, mutta täällä on helpompaa jos otan vastuun pääruuasta kun improvisointi uusilla aineilla ja nopealla hellalla sujuu kokeneemmalta paremmin. Muina syksyinä meillä on ollut grilli ja siinä isännällä yksinvalta.

Pauliinan on tuonut kalakauppiaalleen Suomesta Martinin puukon kalan
 fileointiin.

Treffasimme Pauliinan tänään kalatorila. Kauppiaalla oli valmiina hänen tilaamansa kala, me ostimme luultavasti meribassia (kalojen tunnistus on hankalaa kun nimet ovat taas ihan toiset) ja saimme uunissa valmistusohjeen yksityiskohtaisesti. Pidän siitä, että kaupasta tulee myös resepti. Kovin tuttua aiemmilta Italian matkoilta.

Päädyimme keskusaukion reunaan kahville. Sade saartoi meidät pitkäksi aikaa, mutta meillä oli paljon puhuttavaa ja kysyttävää Pauliinalta.

Frutti di mare, meren herkut liki suoraan kalastajilta. Vain mielikuvitus
kokilla rajana. Hinta on halvempi kuin silakalla Suomessa.

Saimme juuri loistavan uutisen. Markun poika perheineen on tekemäs-
sä asunto kaupat ihan meidän läheltä. Nyt ovat kaikki Markun lapsenlapset reilun kilometrin päässä meistä.








                                  Sinikka

Toritreffien kuuluu päätyä piazan kahvilaan. Pullaan sorruttiin. 

Olisi voinut käydä hullumminkin. Shampanjakorkkien malliset on uitettu
rommissa, tuulihatuissa on kermaa ja kreemiä ja...Apua!

Kolikon toinen puoli

Giovinnazzon asuntoamme vastapäätä on 24 h Esson huoltoasema. Suomalaiselle se herättää nostalgisia muistoja menneistä vuosikymmenistä, jolloin Esson baarit olivat koko Suomessa ihmisille tärkeitä kokoontumispaikkoja. ABC -huoltoasemien valtaan nousu, osin yhteiskunnan tukemana, on kuristanut essot ahtaalle. Niin on käynyt myös tälle naapuri  Essolle. Ei näy yhden pysähdyksen taktiikoita.

Yhden pysähdyksen taktiikasta ei tietoakaan

Suuryritysten kilpailu kansainvälisillä markkinoilla heikentää vääjäämättömästi tämänkin maan heikommin kehittyneitä alueita. Se vie ihmisten työpaikkoja ja toimeentuloa muualle. Näin on käynyt Italiassakin. Hyvin pärjää enää Pohjois-Italia, mutta etelässä on toisin, on oikeastaan aina ollut. Giovinazzo oli terästeollisuuden keskus. Mykkinä todistajina näistä  ajoista ovat rautatien varressa jököttävät, rappeutuneet  rakennukset. Missä ovat nyt työpaikkansa menettäneet ihmiset ja heidän työllään luomansa varallisuus, sekä kaupungin saamat verotulot? Vastaavanlaisia kohtaloita on koettu monissa Suomen kaupungeissa mm. paperiteollisuuden tehtaita alas ajettaessa. Giovinnazzon väestön kasvu kääntyi silloin laskuun ja nyt pysähtynyt. Ihmisten muuttaessa muualle kiinteistöjä jää vaille huolenpitoa ja kaupunkinäkymä alkaa rapistua reunoiltaan.

Lopulta se rautakin ruostuu. Terästehtaiden rangat vain jäljellä.

Seurausta tästä on  noin puolen kilometrin päässä meiltä  entinen virkistyskeskus, joka on vuosia, ehkä vuosikymmenen ajan seisonut tyhjillään. Suuri puistoalue on rämettymässä ja siellä olleesta ravintolasta on jäljellä valtavan kokoiset  aavemaiset aurinkovarjot.

Party is over!

Ei ainoastaan yhteiskunnan rakennemuutos, vaan myös luonnonvoimat koettelevat giovinnazzolaisia. Adrianmeren jatkuvat tyrskyt nakertavat sen rantaviivaa ja vievät rantaa reunustavien katujen alta maata pois. Seurauksena  kaupungin kauneimmalla keskusta-alueella on  sortumisvaaran vuoksi jouduttu sulkemaan katuliikennettä ja kaunista rantapromenadia. Merimaiseman ihailemista varten rakennetut penkit ovat saavuttamattomissa rautaisten suoja-aitojen takana. Näidenkin uhkien torjuminen vaatisi runsaasti yhteiskunnan varoja ja käymistä veronmaksajien kukkarolla. EU-rahaa ei näytä riittäneen tänne peräkylille.

Kulku sallittu vain mereltä suojassa. Puolet aamulenkistämme on pilalla.

Saneeraustarve on ikuista.