Paras maa

Loistoystävät.

Kaksi kuukautta Italiassa muuttaa väistämättä ennakkokuvaa siitäkin huolimatta ettemme olleet läheskään ensimmäistä kertaa maassa.
Suurin ero aiempiin kokemuksiimme oli siinä, että saatoimme puhua myös suomea ja saimme ihanat ystävät. Kiitos Pauliina ja Nicola. Me tapaamme vielä.

Joka kerta Välimeren maissa marraskuun loppu alkaa olla koettelemus suomalaiseen mukavuuteen tottuneelle. Aika usein piti mennä ulos lämmittelemään kun yön kylmä jäi rakennuksen kivirakenteisiin vaikka ulkona saattoi paistaa aurinko. Pihistelimme sähkölämmityksessä. Se on kallista.
Tätä on hauska kirjoittaa nyt Keravalla oman kodin lämpöisessä.

Marraskuun 26. lähes aamuyöllä, Pauliina ja Nicola tulivat hakemaan meitä autolla kyyditäkseen Giovinazzon asemalle. Oli pirullinen keli. Satoi, tuuli ja lämpö himpun yli nollan. Matka Roomaan ja hotelliin muutamaksi päiväksi ennen paluuta tuntui oikealle ratkaisulle. Huonolla säällä on aina mukava lähteä.

Roomassa lähes kaikki merkittävät nähtävyydet ovat saaneet korjauksiinsa EU:n tukea, tästä johtuen niihin on kaikille EU:n 65 vuotta täyttäneille kansalaisille vapaa pääsy. Meidänkin kukkaromme säästyi melkoiselta lovelta. Vastaavasta edusta olemme päässeet nauttimaan myös muissa Välimeren maissa.

Emme arvanneet etukäteen joutuvamme matkustamaan Keski-Italiassa lumisten maisemien läpi. Roomassa puhalsi myrskytuuli ja lämpö oli jokseenkin sama kuin Helsingissä. Meillä ei tietenkään ollut toppatakkeja ja talvisaappaita kuten italialaisilla. Kiittelimme kumpikin aiempien vuosien hankintojamme: kashmirneuleita. Pieneen tilaan menee todellinen lämmittäjä.

Roomassa meitä kohtasi Forum Romanumille johtavalla tiellä toinenkin kylmä shokki: kadun  varrella oli kolme romanialaista muusikkoa, jotka soittivat iloisesti.  Heitin ojennettuun hattuun muutaman kolikon, mutta sepä ei tyydyttänytkään, vaan he huusivat vihaisesti: - ei riitä! ja olivat hyökätä päälle. Tämä sai Sinikan pimahtamaan. Hän katui, ettei läimäissyt törkimystä käsilaukulla. Tämä välikohtaus palautti meidät maan pinnalle Giovinnazzon  idyllistä. Nämä romanian mustalaiset laittoivat äitinsä ja vaimonsakin kadulle polvilleen kerjäämään. Törkeää! Muutama afrikkalainen kerjäsi arasti Giovinazzossakin, hymy tuli palkaksi.

Kolmena päivänä peräkkäin kävelimme ympäri Roomaa katsellen nähtävyyksiä. Kuntomme  joutui kovalle koetukselle.  Pyrimme melko nopeasti käyttämään metroa mikäli se oli mahdollista. Rooman metro olikin hyvin toimiva ja miellyttävä kokemus. Ainoa huono puoli oli se, että viimeiselle metrolle piti hankkiutua jo puoli kahdeltatoista illalla, ettei käy niin kuin meille.  Missasimme  sen ja jouduimme turvautumaan taksiin.

Jo  tulopäivänä Rooman rautatieasemalla  jono luvallisiin takseihin oli huikean pitkä. Jonon vierellä kuhisi epämääräisiltä vaikuttavia kyyditsijöitä, jotka tarjosivat kuljetusta "kiinteään hintaan". Se olisi ollut meidänkin lyhyellä matkallamme hotelliin 10 euroa kallimpi kuin virallinen taksa. Meitä oli varotettu näistä tarjokkaista.  Päätimme kävellä matkalaukkuinemme hotelliin. Tosi tyhmä päätös. Olimme rampoja sen jälkeen varsinkin kun majapaikkaamme ei tahtonut löytää suurennuslasillakaan. Paljon ei voi vaatia mikäli maksaa kolmesta yöstä Roomassa yhteensä €120.

Tietysti Fontana di Treviin kuuluu heittää kolikko. Minäkin heitin yhden, suljin silmäni ja toivoin jotain. Sinikka selitti ettei se ole toivomuskaivo, vaan raha varmistaa paluun Roomaan. Korjasin hirveän virheeni ja heitin uuden kolikon vaimon jälkeen.

Rooman käyntikohteemme eivät olleet pelkästään museaalisia. Kävimme monissa paikoissa, joissa aikoinaan filmattiin "Loma Roomassa" elokuvaa vuonna 1953. Fontana di Trevin lisäksi näihin kuuluivat mm. espanjalaiset portaat. Ostimme jopa kioskista kalenterin vuodelle 2014, joka oli kuvitettu  Audrey Heburnin ja Gregory Peckin kuvin mainitusta elokuvasta.

Tutustuimme myös kansalliseen modernin taiteen museoon, jossa oli kiinostava näyttely Modigliaanista aikalaisineen. Sata vuotta sitten kopioitiin niin paljon toisilta taiteilijoita, että väliin ei erottanut kenen maalaus oli kyseessä.
Marimekko kalpenee tässä joukossa. Kaikki ottavat vaikutteita toisiltaan tai keksivät samaan aikaan samoja juttuja.
Forum Romanumin rankan reissun jälkeen oikea helmi oli Macro, nykytaiteen museo. Olimme jo aikaisempien vuosien matkoilla välimeren maihin havainneet nykytaiteen museoissa vieraillessamme, että valokuvaus on vallannut merkittävimmän sijan niissä. Niimpä tässäkään museossa ei ollut nähtävillä, juuri muuta kuin valokuvaa. Sinikka valokuvataiteilijana tarkasteli niitä hyvin kiinostuneena. Nauratti kun seinillä oli juuri niitä aiheita, joita hän oli kuvannut. Sanoin hänelle poistuttuamme, että sinä olisit varmaankin deletoinut suuren osan niistä. Olen nähnyt niitä parempienkin kuvien menevän tietokoneen roskikseeen.

Vatikaanissa, Pietarin kirkossa kaikki oli suurta, pikku enkelitkin. Heillä oli paljon ihmeteltävää turistien touhuista.
Pääasiassa kaikki Roomassa näytti olevan vain valokuvan kulissia.

Vatikaanin viehättävin osa ovat ilmeikkäät kerubit, joita on kaikkialla ja Paavin pyhän istuimen katoksen eroottisesti kiemurtavat pylväät. Sinikka väitti taiteilijan tarkalleen tietäneen vaikutelman ja on luultavasti oikeassa. Monissa kirkoissa taiteilija tuntuu iskevän silmää katselijalle.

Ars longa, vita brevis. Tämänkin tekijän elämä päättyi
yli kaksi tuhatta vuotta sitten, mutta hänen taiteensa
elää yhä.

Roomaan lähtöä edeltävinä iltoina kävimme ihailemassa meren rannassa kuutamoa ja tavallaan jättämässä jäähyväisiä Giovinnazzolle vierailumme päätteeksi. Paria päivää ennen lähtöämme näimme päivällä kävelylenkillämme meren rannassa valtavan määrän lokkeja kellumassa lähellä rantaa. Arvelimme, että linnut olivat tulleet jättämään meille jäähyväisiä.  Kulkiessamme rantakadulla eteenpäin saavuimme paikkaan, jossa kalastajat sunnuntaisin myyvät tuoreita meren herkkuja suoraan kadulta. Ostimme lohta valmiiksi fileerattuna ja siivutettuna. Selvää kotiikävää.  Havaitsimme että lokit olivat kokoontuneet odottamaan kalastajien myynnin päättymistä.  Todennäköisesti saivat maukkaita herkkupaloja.

Suomalaiselle, eilen metsästä tulleelle, on ihan käsittämätöntä miten valtavasti kaunista historiaa ja uskomattomia taideaarteita Italiassa on. Meidän puutalomme ovat vanhoja satavuotiaina ja katoavat sitten, siellä kaiki näyttää rakennetun 500 v ekr. tai ainakin aloitettu n 1200 luvulla jkr. Kaivauksia on runsaasti. Monta aarretta on vielä kaivamatta.

Meillä ei ollut toimivaa televisiota. Se oli hyvä. Kuljimme iltaisin ihanassa vanhassa kaupungissa ja meren rannalla.
Suosikkiohjelmamme oli täysikuu. Valitettavasti sitä esitettiin harvoin. Seuraava hitti oli kuun sirppi. Sitä näki usein.

Yhteisöllisyys ja ystävällisyys jäivät Giovinazzon kuvaksi meille. Sunnuntaipromenaadien täydellisesti puetut, täydellisesti käyttäytyvät lapset ihmetyttivät. Minkälainen aikuinen tulee lapsesta, joka puetaan aikuiseksi alusta asti ja odotetaan aikuisen käytöstäkin?

Useassa välimeren maassa viettämieni kuukausien aikana ole aina käynyt paikallisissa partureissa leikkauttamassa. tukkani.

Ennen Giovinnazzosta lähtöäni kävin paikallisessa parturissa. Maksu ei ollut häävi, vain kahdeksan euroa. Sinikka odotti minua parturissa tavalliseen tapaansa ja otti samalla valokuvia  työskentelystä. Parturi ei sanonut asiasta mitään, mutta oli hieman vakava ja aivan hiljaa koko leikkauksen ajan.  Kun homma oli valmis hän kirjoitti minulle virallisen  kuitin, mitä hän ei nähdäkseni tehnyt edellisille asiakkailleen. Arveli ehkä joutunueensa verotarkastajan syyniin. No eipä hän kovin kaukana totuudesta ollutkaan, istuihan hänen tuolissaan eläkkeellä oleva Suomen arvonlisäverotuksen veronkiertoa tutkinut henkilö.

Näitä maisemia tulemme kaipaamaan. Merta tervehdimme joka päivä. Huomaa lokit odottamassa meitä tai kalaa.
Centro Storico oli tässäkin kaupungissa kaunis. On sekä edullista, että ilahduttavaa asua kaupungissa, jossa ei parveile turisteja, me emme tietenkään ole niitä. Saimme jälleen uuden kotikaupungin. 

Ehdottomasti matkamme huippukohtia oli oliivien poiminta ja saada tätä erinomaista herkkua myös kotiin muutama litra. Kuulin joidenkin aloittaneen oliivinpoimintamatkojen myymisen sinne. Ei hullumpaa. Tasangot ovat yhtä oliivimetsää. Siellä täällä on mantelipuita, joiden lehdet ovat tippuneet jo aikaa sitten. Tammikuussa ne puhkeavat
valkeaan kukkaan. Toivottavasti näemme sen Espanjan ylängöillä kun ensi vuoden alussa ajamme niiden halki Portugalin Lagosiin.

Taiteilija Nykytaiteen museo Macron vessassa. valkoinen laatikko on käsien pesua varten. Kun siihen kosketti, väri muuttui punaiseksi ja vesi alkoi suihkuta. Suosittelemme taidemuseoiden vessoja: siistejä, ei jonoa ja elämystä riittää.

Jumalakone Macrossa. Pudota mikä tahansa kolikko koneeseen, valitse uskoto  nappia painamalla ja saat asiaan kuuluvan rukouksen ja uskontosi symboolit pyöreään ikkunaan. Valitsimme meille tuntemattoman uskonnon ja saimme hilpeää laulua ja rumpusoolon.

Argentiinan lähetystön lähellä sijaitsi pihviravintola, jossa kävimme illallisella. Pihvit olivat 750g. Nälkä lähti. 

Ruokaa, hyvää viiniä ja loistavaa oliiviöljyä ei matkalta puuttunut. Tiskikoneesta täällä kotona olemme aidosti onnellisia. Pesuvati sai ilolla jäädä sinne.
Pyykit eivät loppuaikoina meinannet kuivua millään. Ilman kosteusprosentti oli usein yli 90. Iho voi hyvin, mutta kylmä ja kostea ei ole kiva yhdistelmä.

Köyhä etelä ei niin köyhälle näyttänyt. Paljon muutoksia näkyy tapatumassa ja tapahtuneen. Berlusconi putosi. Kumpa kumiankka ei pomppaisi taas takaisin.
Kieltä oli helppo oppia ymmärtämään alustavasti ja aina saimme asiat hoidettua tavalla tai toisella. Ostimme kokkauslehden eikä ole mitään vaikeutta lukea italiankielisiä reseptejä. Sanakirjaa tuskin tarvitsee.

Oli ihanaa tavata taas suuri perheemme, käydä autolla kaupassa ja seistä lämmitetyllä kylpyhuoneen lattialla. Ensimmäisenä iltana laitoimme takan loimuamaan, saunan lämpiämään ja pöytään ruisleipää, voita, lenkkimakkaraa, sinappia ja tummaa olutta.

Eilen katselin jo kuvia Lagosin talosta. Tammikuun puolivälissä starttaamme Ruotsin kautta Portugaliin. Uusi vuosi ja uusi blogi: kotilagosissa2014.blogspot. com.

Markku ja Sinikka

Baarista Bariin

Il Simposiumiumin viehätys oli keskiaikaisessa miljöössä. Italialaisen taiteilijan hauskat valaisimet ja aito taide
antoivat tynnyriviinille pesoonallista maustetta.

Viime tiistaina olimme Pauliinan ja Nicolan luona katselemassa yhteisellä linnareissullamme Sinikan ottamia kuvia riisiperunamuhennosta nautittuamme. Tohkeissani hauskasta tapaamisesta olkalaukkuni jäi ja haimme sen myöhemmin iltakävelyllä. Paluumatkalla poikkesimme vanhassa kaupungissa Il Simposium -nimiseen kellariravintolaan drinkille. Mieleeni tuli  huuli symposiumin ja kollokvion ero. Symposium on ensiluokkaisempi, koska sinne ei oteta vaimoa mukaan. No minulla tällä kertaa oli vaimo.
Paikka oli hämyisen tunnelmallinen ja hyvällä maulla sisustettu ruokapaikka, seinällä taidetta Picassosta lähtien. Olimme kerran aikaisemmin käyneet siellä Reijan ja Jyrin kanssa. Paikka aukeaa illalla 7 maissa asiakkaita tulee enemmän vasta kymmenen maissa.  Suhteellisen laadukasta viiniä saa suoraan tynnyristä  karahviin. Se maistui leivän ja juustolajitelman kera. Pulloissa sai hyvinkin laadukkaita viinejä. Holvien hämärässä tunnelmassa viihtyi pitkään.

Juustotarjotin, leipää ja hunajaa riittää kelpo viinin painikkeeksi. Viehättävää oli myös kattaus. Käsin repäistyt palat
ruskeaa käärepaperia tabletiksi ja puulevy lautaseksi. Parempi pulloviini tulee suurissa kantalaseissa.

Varsinaista keittiötä ei ole. Paikka tarjoaa pikkupurtavaa ja hiukopalaa, joka valmistetaan tiskillä. Tuoksut tulvahtavat vastaan heti siisään tullessa.

Olemme ohittaneet Bar Palermon joka päivä lähes
kahden kuukauden ajan. Kylmä neonvalo ei houkuttele

"Symposiumista"  palatessamme päätimme pistäytyä myös aivan asuntomme naapurissa sijaitsevaan Bar Palermoon. Heti sisälle päästyämme vastaan pelmahti aikamoisen sakea tunnelma. Jouduimme keskelle kiivasta väittelyä, jonka kohteena oli, kukas muukaan kuin itse Berlusconi, jolle oli tullut vaikeuksia jo omien kannattajienkin taholta. Voimakkaasti viittilöinnillä ryyditetyt puheet puolesta ja vastaan sinkoilivat  pöydästä toiseen. Siinä samassa, jotkut jopa vähät välittivät vaikka pankit menisivät nurin.

Palermo on puhdasverinen kansankuppila, jonka vastineen Suomesta voi löytää lähes jokaisen syrjäkylän keskiolutbaarista, mutta myös kaupungeista.
Tilasimme  pullon Peronia. Sitä nauttiessamme astui sisään naapuri Esson mittarimies, ilmeisesti pakistanilainen. Joka kerran kun menemme kadulla hänen ohitseen hän tervehtii iloisesti. Meidät nähtyään hän tokaisi hämmästyneenä meille; "You drink !" Hän taisi nauttia vain sosiaalitilasta.

Kaikki tapahtuu kadulla. Naiset juttelevat, mies käy kaivolla, kadunlakaisija tekee työtään ja pyykki ripustetaan
myös oven pieleen jalkakäytävälle. Invalidi pyörätuolissaan istuu ovensa vieressä ja osallistuu keskusteluun. Vanhuksetkin ovat koko ajan elämän reunassa kiinni.

Keskiviikona lähdimme bussilla Bariin. Jäimme  pois Citta Vecchian kohdalla ja suunnistimme Barin linnan ohitse  vanhankaupungin sokkeloisille ja kapeille kaduille. Siellä  kohtasimme touhukasta ja hyvin yhteisöllistä elämää. Tunnusomaisin piirre niillä on joka puolella roikkuvat pyykkit.  Sateisten päivien varalta pyykkien suojaksi vedetään muovit.  Kotirouvat kokontuvat vapaahetkinään asuntojensa edessä kadulle ja keskustelevat vilkkaasti keskenään tai jopa huudellen parvekkeelta toiselle.


Oli aurinkoinen päivä ja saatoimme nähdä kaduilla pukkien varassa olevia lavoja, joilla kuivattiin tuorepastaa myyntiä ja omaa käyttöä varten. Myöhemmin illalla ostimme niitä oman kaupan tiskiltä.

Katolisella kirkolla on voimakas jalansija myös Barissa. Erilaisia pienempiä kirkkoja oli lähes joka korttelissa. Kuuluisin niistä lienee  San Nicolan Basilika. Pyhä Nikolaus on Barin suojeluspyhimys. Basilikan kryptassa oli bysanttilainen hämyinen pylväikkö, mikä muistutti etäisesti kolme vuotta sitten näkemäämme  maurilaista Cordoban katedraalin pylväikköä. Kirkon läsnäolo näkyi katujen varsilla. Lähes jokaisella talolla oli oma alttari ovenpielessään.

 Barin vanhassa kaupungissa näimme myös kaikenlaisia käsityöläisiä, jotka tekivät kadulla työtään. Tuoleja ja ovia kunnostettiin ja patjoja ommeltiin. Ammattiylpeys loisti heidän otteistaan ja he olivat jopa mielissään, kun heitä kuvattiin.

Onko imponoivampaa työntekoa kuin maisemakonttori keskellä katua liikenteen vilinässä. Samalla voi ottaa aurinkoa ja jutella kavereiden kanssa.

Filipon synttärit olivat eilen. Juhlimisen arvoinen asia näkyy kadulle
asti. Alttari porttikongissa on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tällä liikennekulttuurilla joka mopo tarvitsee
oman suojeluspyhimyksen.

Äijillä on omat kulmansa.  Eläkeläiset istuvat piazojen penkeillä, nuoret miehet rappusilla. Kun puu ei kasva kivessä
ruukkuja on joka paikassa. Parhaimmilla parvekkeilla roikkuu kymmeniä kukkaruukkuja monessa kerroksessa.

Kaupat laajenevat myös kadulle. Vanhukset kykenevät kulkemaan tarvittavat metrit kun välimatkat ovat vanhoissa kaupungeissa pieniä. Ostoksia tehdään pitkään ja samalla keskustellaan kuulumiset, valitukset ja laadun vertailu.

Tämän julisteen haluaisin. Kaikki pyhimykset ja palvonnan kohteet yhdessä paketissa.

Giovinnazzossa oli koko viikon kuvattu elokuvaa   ja näimme siitä johtuvaa hyörinää keskusaukiolla useana päivänä. Eilen istuessamme aukion laidalla kantakahvilassamme Paulinan kanssa filmiryhmän assistentti tuli pöytämme luo ja kysyi, haluaisimmeko osallistua filmin tekoon.  Aluksi olimme suostuvaisia, mutta kun meiltä kysyttiin, voisimmeko lukea italiankielisiä tekstejä, halumme laimeni. Kun homman ei edennyt tarpeeksi nopeasti, päätimme  häipyä kahvilasta kotiimme. Lupaava tähteys italialaisessa elokuvassa jäi saavuttamatta. Vähän harmittaa.

Elokuvauramme jäi vaille jatkoa. Kysyttiin kyllä Giovinazzossa kuvattavaan elokuvaan, mutta kyllästyimme odottamaan. Kuvassa mitä ilmeisemmin elokuvan päätähdet.

Markku, kuvat ja kuvatekstit Sinikka

Linna ja leivoksia

 Kuinka moni teistä on maistanut punaviiniä nimeltä Castello del Monte? Varmaan moni, mutta kuinka moni teistä on käynyt Castello del Montessa? Me teimme sen Sinikan kanssa  Pauliinan ja Nicolan seurassa. Linna tai  muinainen palatsi sijaitsee noin 40 km  Giovinnazzozta. Näimme sen jo aiemmin pilkottavan kaukaisuudessa hämärästi  Paulinan ja Nicolan 5. kerroksen parvekkeelta.

Castello de Monten linna vaikuttaa liiankin siistiltä ja uudelta restauroinnin jälkeen. Näemme sen rakennusaikansa
kunnossa. Olemme tottuneet näkemään linnat vanhoina ja ajan kuluttamina.

Linna on Unescon  maailman kulttuuriperitö kohde niin kuin monet vanhat historialliset kohteet täällä ja niitä on monta. Lähestyessämme linnaa ohitimme usean hehtaarin laajuisen pysäköintialueen, jolla ei ollut yhtään ajoneuvoa. On syksy. Päätimme jatkaa ajoa aivan linnan tuntumassa olevalle parkkipaikalle, jolla jo  rahastaja oli ohjastamassa meitä vielä avoimeen ruutuun.
Siellä oli ryhmä salskeita nuoria miehiä hevosineen. Se kiinnitti erityisesti Pauliinan ja Sinikan katseet. Miehet olivat lähdössä ratsastusretkellä ympäröivään maastoon.

Maisemat jäivät pilvisessä säässä ja ilmasumun feidaamina Leonardo da Vincin maalausten näköisiksi. Italiassahan Leonardo maalasi.

Linna sijaitsi korkeahkolla kukkulalla ja sieltä oli upeat näköalat kauas ympäröivälle maaseutudulle loputtomille niityille, oliivilehtoihin ja viininviljelmille.  Ei ihme, että tämä Frederik II rakenuttama  oli 1200-luvulla aikansa tunnetuimpia rakennuksia ellei kirkkorakennuksia oteta huomioon. Frederik käytti linnaa etenkin metsästystarkoituksiin. Linnan tullessa joskus 1920-luvulla valtion omistukseen se oli kuitenkin jo lähes rauniokivikasa, jonka ympärillä vain lampaat käyskentelivät ja paimenet olivat ainoita kävijöitä sen ympäristössä. Näin, ellei oteta lukuun rosvoilevia bandiitteja, jotka olivat ryöstelleet linnan putipuhtaaksi esineistöstään ja koristuksistaan.

Valtavan restaurointityön tuloksena siellä kävijä hämmästyy linnan uutuuttaan hohtavia seiniä ja geometrisesti polveilevia muotoja ja kahdeksankulmaista linnanpihaa, mihin littyy paljon vanhaa mystiikkaa. Mieleen tulee Dan Brownin Da Vinci koodi kirjassa olevat jännittävät kertomukset eräästä Pariisin kirkosta, päivänkierron mukaan liikkuvista valonsäteistä ja niiden leikkauspisteistä. Sisältä linna on kuitenkin aika karu ja koruton. Vanha esineistö on hävinnyt, eikä tilalle ole tuotu uutta.

Ikkunan pieliin ja sinne tänne sisätiloihin on jätetty
ajan syömää rakennetta. 

Juuri tässä kuningas Frederik II varmaan
istui lukemassa tai ajattelemassa suuria.

Linnan ulkopuolinen tila ja suotuisa valaistus tarjosi Sinikalle mahdollisuuden kuvata Pauliinaa ja Nicolaa romanttisessa ympäristössä. Kuvat onnistuivatkin erinomaisesti ja osa niistä pääsee koristamaan myöhemmin kuvataiteeksi työstettynä Paulinan ja Nicolan kotia.

Mustavalkoisena tämä pari on kuin -50 luvun elokuvasta. Pauliinassa on Brigitte Bardotin lookia.

Tällä katseella mikkeliläistyttö varmaan kietoi italialaisen lääkärin pauloihinsa...

Taisi olla kuitenkin Nicola se, joka nappasi Pauliinan. Parhaita kuvia en laita nettiin. Niistä tehdään taidetta parin
makuuhuoneen seinälle.  

Paluumatkalla poikkesimme Ruvo di Pugliassa, jossa ostimme vasta paahdettuja kastanjoita. Ennen aperitiiville menoa ehdimme häthätää poikkeamaan sen 1200-luvulta peräisin olevaan katedraaliin, jonka portaali ilmensi Apulian-Romanesque -tyyliä, heijastaen myös bysantilaisia, saraseenisia ja klassisia aineksia. Sinikan iloksi ei mitään myöhempien aikojen krumeluureja.

Hirveän nälkä! Nämä pikkuherkut olivat hyviä ja aperitiivistä tulikin koko lounas. Muut ottivat proseccoa, minä teetä.

Leipurin ensimmäinen ehdotus kahvin kanssa tarjottavista leivoksista tiskillä.

Tähän päädyttiin. Täällä herkuilla ei valitettavasti ole juuri mitään hintaa.
Heikko päätyy helposti harhateille.

Olimme sen jälkeen jo melko nälkäisiä ja pieni purtava muuttuikin jo  lounaaksi .  Doltseja edustivat pastitserian tarjoamat valloittavat leivokset, jotka olivat niin herkullisia, että ostimme niitä kotiin vietäviksikin. Niimpä minä ja Nicola kävelimme kultaiseen paperiin käärityt nyytit käsissämme  kohti auton parkkipaikkaa. Matkan varrella ohitimme kullan osto- ja myyntiliikkeen, joita täällä on runsaasti. Kysyin  Nicolalta mitähän ne tarjoaisivat näistä kultaharkoista?

Miehet kantoivat painavat tavarat. Kultakääreessä on kymmenen leivosta
 kumpaankin kotiin.  Me seurasimme vain italialaisten esimerkkiä.

Markku

(kuvat ja kuvatekstit Sinikka)

Italialaisen ruuan koulussa

Artisokasta kuoritaan päälimmäiset lehdet, laikataan varsi ja terävin latva
pois ja levitetään lehdet niin, että keskelle tulee tilaa täytteelle. Artisokat
laitetaan sitruunaveteen tummumisen estämiseksi. 

Ehdotimme Pauliinalle kokkikurssien pitämistä mikäli hän aikoo jatkossakin vuokrata tätä asuntoa.
Lyhyemmälläkin lomalla kävijät voivat olla kiinostuneita viininmaistajaisista, oliivin poiminnasta ja italialaisen ruuan saloista.

Saimme eilen kutsun kokkikouluun Pauliinan ja Nicolan kotiin. Listalla olivat täytetyt artisokat, joiden valmistus meni pieleen kun Jyri ja Reija olivat kylässä. Toisena lajina olivat gnochit tomaattikastikkeella.

Perunat ovat kiehuneet liedellä jo tunnin kun täytety artisokat lähtevät
uuniin.

Pauliinan terävät veitset ( kuvan punainen ja keltainen keraaminen veitsi) tekivät ihmeen helpoksi sen mihin oman keittiöni jyrsimet eivät pystyneet.

artisokan täyte:

riko kolme munaa kulhoon, lisää 2-3 dl korppujauhoja, 1 valkosipulin kynsi hienonnettuna ja 2 kynttä liemeen. Sekoita ja lisää mustaa pippuria, suolaa, revitty iso mozzarella ja 2dl parmesaaniraastetta.

Pauliina kuorii tulikuumia perunoita. Minä karkasin kameran taakse ja
Markku kävi sosemyllyn kahvaan. Gnochien teko on alkanut.

Kun artisokat on täytetty, laita ne vuokaan, mortadellaraastetta päälle ja loraus öljyä kullekin. Runsaasti vettä vuokaan ja mukaan persiljaa ja valko-
sipulin kynnet. Uunissa 200° n 1 t.


Teimme koko menun antipastia lukuunottamatta. Ruokahalun herättäjänä toimi syksyn raikas nuori viini isäntäväkemme ystävien tilalta.

Gnochit olivat primi, ensimmäinen laji, mikä tavallisesti on pasta tai pizza. Artisokat olivat secondi eli toinen laji. Mikäli tarjotaan lisäkkeitä tai salaattia, ne tulevat secondin jälkeen.

Hauskaa oli. Pitkään aikaan en olekaan leiponut. 

On turha ihmetellä missä se salaatti pihvilleni viipyy. Se tulee kun pihvi on syöty. Seuraavaksi tulee hedelmiä, sitten dolce (jälkiruoka) ja viimeiseksi kahvi ja digestive.

gnochit:

Keitetään 1kg perunoita, kuoritaan ja  soseutetaan ne.
 Lisätään 300g vehnäjauhoja, 1 muna ja kaksi reilua hyppysellistä suolaa. Vaivataan taikinaksi ja annetaan levätä ennen kuin leivotaan pitkiksi madoiksi. Leikataan parin sentin paloiksi ja koristellaan haarukkaraidoilla, mikäli haluaa olla viitseliäs.

Nicola odottaa silmä kovana gnochien pulpahtamista pintaan.

Juuri ennen tarjolle panoa ne keitetään suolavedessä. Valmista on kun pallerot nousevat pintaan.

Nicola päräytti moottoripyörällä Barista (lausutaan baari) kotiin.
Kysyin miten töissä sujui. "Tein
reiän yhden potilaan kurkkuun", hän vastasi.
Teho-osaston lääkäriltä ei pidä kysyä työkuulumisia ennen ruokaa.

Nochien lisänä oli varsin tyypillinen koko Välimeren alueen tomaattikastike:

kuullota öljyssä sipuli ja pari valkosipulin kynttä. Purkillinen polpo  di pommodoroa (tomaattimurskaa) ja
mausteita mielen mukaan. Suolaa,
mustaa pippuria, persiljaa, oreganoa,

Primi on lautasella. Se saa kohta parmesaanihunnun päälleen.

chiliä, caprista, oliiveja tms. Keitä
mielellään kauan.

Pauliina on hyvä opettaja.Yksi matkamme päämääristä on toteutunut. Olemme oppineet uutta
italiaisesta keittiöstä ja se on ollut
helppoa suomenkielellä. Aiemmin opimme torilla mm. uusia vihanneksia.

Olen ilahtunut ettei asuntoamme myydä. On mielenkiintoista ja paljon edullisempaakin asua turisti-
kohteiden ulkopuolella ja seikkailla omasta majapaikasta käsin ympäristöön. Suosittelen.

Artisokka on hyvää!

On ollut tavattoman helppoa kun
apuun on voinut soittaa suomalaisen,
joka puhuu sujuvaa italiaa. Ehkä netti olisi jäänyt saamatta tai ainakin se
olisi ollut mutkaisempi juttu, kuten
moni muukin asia.
Etelä-Euroopan syrjäkylillä ei puhuta
englantia, paitsi afrikkalaiset pakolaiset
ja laittomat paperittomat siirtolaiset, jotka myyvät aurinkolaseja tai kerjäävät supermarketin edessä.

Aurinko ehti laskea ennen kuin pitkä
lounaamme päättyi. Kiitos isännillemme.Yhdessä olemisen
kulttuuri Italiassa on suuressa määrin
ruokapöydän ympärillä.
Yhdessä syöminen pitää suomalaiset
perheetkin tasapainossa.





Hyvää ruokahalua ja hyviä ystäviä!

Sinikka

Kiireestä kantapäähän

Kolmannen autoretkipäivämme teimme Nicolan suosituksesta Leccen sijasta lähemmäs.
Ajoimme Barin jälkeen Tarantoon johtavalle moottoritielle. Casamassiman, jonka talo oli tosi massima, jälkeen käännyimme Turia kohden. Ei näkynyt kyläkauppaa, ei oikein kylääkään, mutta maisemat näkemisen arvoiset.
Jatkoimme Putignanon kautta Locorotondoon. Kaupunki oli rakennettu ympyrän muotoon kuin Haminan kaupunki mutta ilman ruutukaavaa. Tämä on leimallista muillekin hyvin vanhoille pikkukaupungeille ja vaikeuttaa jonkin verran suunnistamista, mutta on ollut puolustuksellisesti perusteltu. Keskellä kaupunkia on Pyhän Yrjön kirkko. Locorotondo merkitsee paikkaa nimeltään ympyrä ja Pyhän Yrjön kirkkoa sen sisällä.

Locorotondon kiemurtavat kadut olivat suoraan satukirjasta. Täällä voisi ihminen asua.
Jollei ole puutarhaa, yritteliäs voi sen rakentaa vaikka kiveen.

Pieni koira ja söpö huivi, mutta hirviön ääni. Tämä kaveri räksytti raivoisasti.

Sokkeloista löysivät kirkolle myös luokkaretkeläiset. Joka pojalla näytti olevan älykännykkä, jolla voi ottaa kuvia.
Koko Italia ei ole köyhä.

Ympäröivä maaseutu on yhtä tonttukylää. Erityisen kauniita nuo käsin ladotut kiviaidat.

Pyhä Yrjö on oliivin- ja viinin viljelijöiden suojelija. Heitä on asunut  siellä jo ennen Jeesuksen syntymää neoliittisesta aikakaudesta lähtien. Matkamme varrella näimme lukuisia oliivilehtoja ja viininviljelmiä.  Locorotondosta saattoi kukkulalta nähdä punaruskeiden peltojen lisäksi auringonpaisteessa joka puolella valkoiselle hohtavia trulleja. Maaperä on hedelmällistä, siksi Puglian viini ja oliiviöljy ovat ensiluokkaisia.
Locorotondon kapeita kujia reunustavat valkoiseksi kalkitut sievät rakennukset. Erään kujan varrelta löysin ravintolan, joka oli saanut Michelininin tähden neljänä vuotena peräkkäin, vuodesta 2010 lähtien.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Ostuni, valkea kaupunki.
Pysäköimme auton aivan historiallisen keskustan kupeeseen. Nälkäisinä ja viluisina etsimme lounaspaikkaa. Niitä oli runsaasti lähes jokaisen kadun varrella, mutta kaikki kiinni.  Löysimme yhden avoimen paikan. Omistaja ilmoitti, että tarjolla on vain panniinia.  Miksi?  Vähän aikaa mietittyään hän vastasi, koska on kylmä. Hän arveli ettei muita paikkoja ole tästä syystä auki.
Tapasimme lopulta jäätelönmyyjän, joka osoitti vähän matkan päässä olevaa avointa ravintolaa. Meillä oli onni, sillä ruoka siellä oli todella hyvää. Sinikka ja minä söimme makkara ja liha-annoksen, kun taas Reija ja Jyri söivät lautasellisen meren antimia ja pastaa.

Juuri Ostunin portilla on ihana pikkuinen linna. Maalauksellisia näkymiä ei tarvitse hakea.

Kaikilla kunnon kaupungeilla on täällä Centro Storico, historiallinen keskus. Tämä näyttää vanhojen maalausten taivaalle. Italia on ihmeellinen maa.

Pienissä kaupungeissa voi olla jotain suurta.

Ruoka oli hyvää, mutta Markku löysi myös hyllystä
kiinostavaa.

Kiertelimme Ostunissa vielä tovin historiallisen keskustan katuja valokuvaten mielenkiintoisia kohteita ja näkymiä. Täällä ihminen voisi hyvin asua. Kadut kuin suoraan satukirjasta.
Oli jälleen kiiruhdettava eteenpäin ennen pimeän tuloa. Aioimme  käydä kahvilla Monopolissa pelkän nimen perusteella. Tämä paikka ei ole mikään lautapelaajien mekka, vaan viittaa pikemminkin entisaikojen suola-, tupakka- yms. koskeviin yksinoikeuksiin.
Näytti hiljaiselle, joten päätimme jatkaa matkaa Polignano a Mareen. Sen rannalla oli 20-30 metriä korkeita jyrkänteitä, joilta sukeltajat ovat Pauliinan kertoman mukaan hypänneet mereen. Katsahdus alla vellovaan veteen oli pelottava. Hyppykisaa ei syntynyt. Kaipaamamme kahvipaikka löytyi, mutta se oli hieman ahdas. Tarjoilijatar ohjasi meidät baaritiskin luota terassille.  Tiskillä notkui puhelintaan näpytellen kaunis italiaanonuorukainen, jonka kanssa hänellä oli ilmeisesti juttu kesken.

Nuoret miehet hyppivät mereen näiltä parvekkeilta. Meidän miehemme eivät taida enää olla tarpeeksi nuoria.

Kaikkialla vanhoissa kaupungeissa on pieniä pyhäinkuva-alttareita. Illalla
niiden valaistut kaapit näyttävät tietä.

Tähtien syttyessä hyppäsimme autoon ja suunnistimme  kohti Baria ja Giovinnazzoa. Matkan varrella ihmettelimme, kun takana tulevat autot vilkuttelivat meille valojaan. Vielä Giovinnazzon keskustassa liikennevaloissa takana tullut kuljettaja nousi autosta ja koputti kuljettajan puoleista ikkunaa.
Olimme ajaneet koko matkan sammutetuin lyhdyin, ilman ajovaloja. Täällä autossa käytetään ajovaloja vain pimeällä. Suomen automaattiasetukset saavat helposti unohtamaan ettei valo tule itsestään.

Markku ja Sinikka