Baarista Bariin

Il Simposiumiumin viehätys oli keskiaikaisessa miljöössä. Italialaisen taiteilijan hauskat valaisimet ja aito taide
antoivat tynnyriviinille pesoonallista maustetta.

Viime tiistaina olimme Pauliinan ja Nicolan luona katselemassa yhteisellä linnareissullamme Sinikan ottamia kuvia riisiperunamuhennosta nautittuamme. Tohkeissani hauskasta tapaamisesta olkalaukkuni jäi ja haimme sen myöhemmin iltakävelyllä. Paluumatkalla poikkesimme vanhassa kaupungissa Il Simposium -nimiseen kellariravintolaan drinkille. Mieleeni tuli  huuli symposiumin ja kollokvion ero. Symposium on ensiluokkaisempi, koska sinne ei oteta vaimoa mukaan. No minulla tällä kertaa oli vaimo.
Paikka oli hämyisen tunnelmallinen ja hyvällä maulla sisustettu ruokapaikka, seinällä taidetta Picassosta lähtien. Olimme kerran aikaisemmin käyneet siellä Reijan ja Jyrin kanssa. Paikka aukeaa illalla 7 maissa asiakkaita tulee enemmän vasta kymmenen maissa.  Suhteellisen laadukasta viiniä saa suoraan tynnyristä  karahviin. Se maistui leivän ja juustolajitelman kera. Pulloissa sai hyvinkin laadukkaita viinejä. Holvien hämärässä tunnelmassa viihtyi pitkään.

Juustotarjotin, leipää ja hunajaa riittää kelpo viinin painikkeeksi. Viehättävää oli myös kattaus. Käsin repäistyt palat
ruskeaa käärepaperia tabletiksi ja puulevy lautaseksi. Parempi pulloviini tulee suurissa kantalaseissa.

Varsinaista keittiötä ei ole. Paikka tarjoaa pikkupurtavaa ja hiukopalaa, joka valmistetaan tiskillä. Tuoksut tulvahtavat vastaan heti siisään tullessa.

Olemme ohittaneet Bar Palermon joka päivä lähes
kahden kuukauden ajan. Kylmä neonvalo ei houkuttele

"Symposiumista"  palatessamme päätimme pistäytyä myös aivan asuntomme naapurissa sijaitsevaan Bar Palermoon. Heti sisälle päästyämme vastaan pelmahti aikamoisen sakea tunnelma. Jouduimme keskelle kiivasta väittelyä, jonka kohteena oli, kukas muukaan kuin itse Berlusconi, jolle oli tullut vaikeuksia jo omien kannattajienkin taholta. Voimakkaasti viittilöinnillä ryyditetyt puheet puolesta ja vastaan sinkoilivat  pöydästä toiseen. Siinä samassa, jotkut jopa vähät välittivät vaikka pankit menisivät nurin.

Palermo on puhdasverinen kansankuppila, jonka vastineen Suomesta voi löytää lähes jokaisen syrjäkylän keskiolutbaarista, mutta myös kaupungeista.
Tilasimme  pullon Peronia. Sitä nauttiessamme astui sisään naapuri Esson mittarimies, ilmeisesti pakistanilainen. Joka kerran kun menemme kadulla hänen ohitseen hän tervehtii iloisesti. Meidät nähtyään hän tokaisi hämmästyneenä meille; "You drink !" Hän taisi nauttia vain sosiaalitilasta.

Kaikki tapahtuu kadulla. Naiset juttelevat, mies käy kaivolla, kadunlakaisija tekee työtään ja pyykki ripustetaan
myös oven pieleen jalkakäytävälle. Invalidi pyörätuolissaan istuu ovensa vieressä ja osallistuu keskusteluun. Vanhuksetkin ovat koko ajan elämän reunassa kiinni.

Keskiviikona lähdimme bussilla Bariin. Jäimme  pois Citta Vecchian kohdalla ja suunnistimme Barin linnan ohitse  vanhankaupungin sokkeloisille ja kapeille kaduille. Siellä  kohtasimme touhukasta ja hyvin yhteisöllistä elämää. Tunnusomaisin piirre niillä on joka puolella roikkuvat pyykkit.  Sateisten päivien varalta pyykkien suojaksi vedetään muovit.  Kotirouvat kokontuvat vapaahetkinään asuntojensa edessä kadulle ja keskustelevat vilkkaasti keskenään tai jopa huudellen parvekkeelta toiselle.


Oli aurinkoinen päivä ja saatoimme nähdä kaduilla pukkien varassa olevia lavoja, joilla kuivattiin tuorepastaa myyntiä ja omaa käyttöä varten. Myöhemmin illalla ostimme niitä oman kaupan tiskiltä.

Katolisella kirkolla on voimakas jalansija myös Barissa. Erilaisia pienempiä kirkkoja oli lähes joka korttelissa. Kuuluisin niistä lienee  San Nicolan Basilika. Pyhä Nikolaus on Barin suojeluspyhimys. Basilikan kryptassa oli bysanttilainen hämyinen pylväikkö, mikä muistutti etäisesti kolme vuotta sitten näkemäämme  maurilaista Cordoban katedraalin pylväikköä. Kirkon läsnäolo näkyi katujen varsilla. Lähes jokaisella talolla oli oma alttari ovenpielessään.

 Barin vanhassa kaupungissa näimme myös kaikenlaisia käsityöläisiä, jotka tekivät kadulla työtään. Tuoleja ja ovia kunnostettiin ja patjoja ommeltiin. Ammattiylpeys loisti heidän otteistaan ja he olivat jopa mielissään, kun heitä kuvattiin.

Onko imponoivampaa työntekoa kuin maisemakonttori keskellä katua liikenteen vilinässä. Samalla voi ottaa aurinkoa ja jutella kavereiden kanssa.

Filipon synttärit olivat eilen. Juhlimisen arvoinen asia näkyy kadulle
asti. Alttari porttikongissa on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tällä liikennekulttuurilla joka mopo tarvitsee
oman suojeluspyhimyksen.

Äijillä on omat kulmansa.  Eläkeläiset istuvat piazojen penkeillä, nuoret miehet rappusilla. Kun puu ei kasva kivessä
ruukkuja on joka paikassa. Parhaimmilla parvekkeilla roikkuu kymmeniä kukkaruukkuja monessa kerroksessa.

Kaupat laajenevat myös kadulle. Vanhukset kykenevät kulkemaan tarvittavat metrit kun välimatkat ovat vanhoissa kaupungeissa pieniä. Ostoksia tehdään pitkään ja samalla keskustellaan kuulumiset, valitukset ja laadun vertailu.

Tämän julisteen haluaisin. Kaikki pyhimykset ja palvonnan kohteet yhdessä paketissa.

Giovinnazzossa oli koko viikon kuvattu elokuvaa   ja näimme siitä johtuvaa hyörinää keskusaukiolla useana päivänä. Eilen istuessamme aukion laidalla kantakahvilassamme Paulinan kanssa filmiryhmän assistentti tuli pöytämme luo ja kysyi, haluaisimmeko osallistua filmin tekoon.  Aluksi olimme suostuvaisia, mutta kun meiltä kysyttiin, voisimmeko lukea italiankielisiä tekstejä, halumme laimeni. Kun homman ei edennyt tarpeeksi nopeasti, päätimme  häipyä kahvilasta kotiimme. Lupaava tähteys italialaisessa elokuvassa jäi saavuttamatta. Vähän harmittaa.

Elokuvauramme jäi vaille jatkoa. Kysyttiin kyllä Giovinazzossa kuvattavaan elokuvaan, mutta kyllästyimme odottamaan. Kuvassa mitä ilmeisemmin elokuvan päätähdet.

Markku, kuvat ja kuvatekstit Sinikka

Linna ja leivoksia

 Kuinka moni teistä on maistanut punaviiniä nimeltä Castello del Monte? Varmaan moni, mutta kuinka moni teistä on käynyt Castello del Montessa? Me teimme sen Sinikan kanssa  Pauliinan ja Nicolan seurassa. Linna tai  muinainen palatsi sijaitsee noin 40 km  Giovinnazzozta. Näimme sen jo aiemmin pilkottavan kaukaisuudessa hämärästi  Paulinan ja Nicolan 5. kerroksen parvekkeelta.

Castello de Monten linna vaikuttaa liiankin siistiltä ja uudelta restauroinnin jälkeen. Näemme sen rakennusaikansa
kunnossa. Olemme tottuneet näkemään linnat vanhoina ja ajan kuluttamina.

Linna on Unescon  maailman kulttuuriperitö kohde niin kuin monet vanhat historialliset kohteet täällä ja niitä on monta. Lähestyessämme linnaa ohitimme usean hehtaarin laajuisen pysäköintialueen, jolla ei ollut yhtään ajoneuvoa. On syksy. Päätimme jatkaa ajoa aivan linnan tuntumassa olevalle parkkipaikalle, jolla jo  rahastaja oli ohjastamassa meitä vielä avoimeen ruutuun.
Siellä oli ryhmä salskeita nuoria miehiä hevosineen. Se kiinnitti erityisesti Pauliinan ja Sinikan katseet. Miehet olivat lähdössä ratsastusretkellä ympäröivään maastoon.

Maisemat jäivät pilvisessä säässä ja ilmasumun feidaamina Leonardo da Vincin maalausten näköisiksi. Italiassahan Leonardo maalasi.

Linna sijaitsi korkeahkolla kukkulalla ja sieltä oli upeat näköalat kauas ympäröivälle maaseutudulle loputtomille niityille, oliivilehtoihin ja viininviljelmille.  Ei ihme, että tämä Frederik II rakenuttama  oli 1200-luvulla aikansa tunnetuimpia rakennuksia ellei kirkkorakennuksia oteta huomioon. Frederik käytti linnaa etenkin metsästystarkoituksiin. Linnan tullessa joskus 1920-luvulla valtion omistukseen se oli kuitenkin jo lähes rauniokivikasa, jonka ympärillä vain lampaat käyskentelivät ja paimenet olivat ainoita kävijöitä sen ympäristössä. Näin, ellei oteta lukuun rosvoilevia bandiitteja, jotka olivat ryöstelleet linnan putipuhtaaksi esineistöstään ja koristuksistaan.

Valtavan restaurointityön tuloksena siellä kävijä hämmästyy linnan uutuuttaan hohtavia seiniä ja geometrisesti polveilevia muotoja ja kahdeksankulmaista linnanpihaa, mihin littyy paljon vanhaa mystiikkaa. Mieleen tulee Dan Brownin Da Vinci koodi kirjassa olevat jännittävät kertomukset eräästä Pariisin kirkosta, päivänkierron mukaan liikkuvista valonsäteistä ja niiden leikkauspisteistä. Sisältä linna on kuitenkin aika karu ja koruton. Vanha esineistö on hävinnyt, eikä tilalle ole tuotu uutta.

Ikkunan pieliin ja sinne tänne sisätiloihin on jätetty
ajan syömää rakennetta. 

Juuri tässä kuningas Frederik II varmaan
istui lukemassa tai ajattelemassa suuria.

Linnan ulkopuolinen tila ja suotuisa valaistus tarjosi Sinikalle mahdollisuuden kuvata Pauliinaa ja Nicolaa romanttisessa ympäristössä. Kuvat onnistuivatkin erinomaisesti ja osa niistä pääsee koristamaan myöhemmin kuvataiteeksi työstettynä Paulinan ja Nicolan kotia.

Mustavalkoisena tämä pari on kuin -50 luvun elokuvasta. Pauliinassa on Brigitte Bardotin lookia.

Tällä katseella mikkeliläistyttö varmaan kietoi italialaisen lääkärin pauloihinsa...

Taisi olla kuitenkin Nicola se, joka nappasi Pauliinan. Parhaita kuvia en laita nettiin. Niistä tehdään taidetta parin
makuuhuoneen seinälle.  

Paluumatkalla poikkesimme Ruvo di Pugliassa, jossa ostimme vasta paahdettuja kastanjoita. Ennen aperitiiville menoa ehdimme häthätää poikkeamaan sen 1200-luvulta peräisin olevaan katedraaliin, jonka portaali ilmensi Apulian-Romanesque -tyyliä, heijastaen myös bysantilaisia, saraseenisia ja klassisia aineksia. Sinikan iloksi ei mitään myöhempien aikojen krumeluureja.

Hirveän nälkä! Nämä pikkuherkut olivat hyviä ja aperitiivistä tulikin koko lounas. Muut ottivat proseccoa, minä teetä.

Leipurin ensimmäinen ehdotus kahvin kanssa tarjottavista leivoksista tiskillä.

Tähän päädyttiin. Täällä herkuilla ei valitettavasti ole juuri mitään hintaa.
Heikko päätyy helposti harhateille.

Olimme sen jälkeen jo melko nälkäisiä ja pieni purtava muuttuikin jo  lounaaksi .  Doltseja edustivat pastitserian tarjoamat valloittavat leivokset, jotka olivat niin herkullisia, että ostimme niitä kotiin vietäviksikin. Niimpä minä ja Nicola kävelimme kultaiseen paperiin käärityt nyytit käsissämme  kohti auton parkkipaikkaa. Matkan varrella ohitimme kullan osto- ja myyntiliikkeen, joita täällä on runsaasti. Kysyin  Nicolalta mitähän ne tarjoaisivat näistä kultaharkoista?

Miehet kantoivat painavat tavarat. Kultakääreessä on kymmenen leivosta
 kumpaankin kotiin.  Me seurasimme vain italialaisten esimerkkiä.

Markku

(kuvat ja kuvatekstit Sinikka)

Italialaisen ruuan koulussa

Artisokasta kuoritaan päälimmäiset lehdet, laikataan varsi ja terävin latva
pois ja levitetään lehdet niin, että keskelle tulee tilaa täytteelle. Artisokat
laitetaan sitruunaveteen tummumisen estämiseksi. 

Ehdotimme Pauliinalle kokkikurssien pitämistä mikäli hän aikoo jatkossakin vuokrata tätä asuntoa.
Lyhyemmälläkin lomalla kävijät voivat olla kiinostuneita viininmaistajaisista, oliivin poiminnasta ja italialaisen ruuan saloista.

Saimme eilen kutsun kokkikouluun Pauliinan ja Nicolan kotiin. Listalla olivat täytetyt artisokat, joiden valmistus meni pieleen kun Jyri ja Reija olivat kylässä. Toisena lajina olivat gnochit tomaattikastikkeella.

Perunat ovat kiehuneet liedellä jo tunnin kun täytety artisokat lähtevät
uuniin.

Pauliinan terävät veitset ( kuvan punainen ja keltainen keraaminen veitsi) tekivät ihmeen helpoksi sen mihin oman keittiöni jyrsimet eivät pystyneet.

artisokan täyte:

riko kolme munaa kulhoon, lisää 2-3 dl korppujauhoja, 1 valkosipulin kynsi hienonnettuna ja 2 kynttä liemeen. Sekoita ja lisää mustaa pippuria, suolaa, revitty iso mozzarella ja 2dl parmesaaniraastetta.

Pauliina kuorii tulikuumia perunoita. Minä karkasin kameran taakse ja
Markku kävi sosemyllyn kahvaan. Gnochien teko on alkanut.

Kun artisokat on täytetty, laita ne vuokaan, mortadellaraastetta päälle ja loraus öljyä kullekin. Runsaasti vettä vuokaan ja mukaan persiljaa ja valko-
sipulin kynnet. Uunissa 200° n 1 t.


Teimme koko menun antipastia lukuunottamatta. Ruokahalun herättäjänä toimi syksyn raikas nuori viini isäntäväkemme ystävien tilalta.

Gnochit olivat primi, ensimmäinen laji, mikä tavallisesti on pasta tai pizza. Artisokat olivat secondi eli toinen laji. Mikäli tarjotaan lisäkkeitä tai salaattia, ne tulevat secondin jälkeen.

Hauskaa oli. Pitkään aikaan en olekaan leiponut. 

On turha ihmetellä missä se salaatti pihvilleni viipyy. Se tulee kun pihvi on syöty. Seuraavaksi tulee hedelmiä, sitten dolce (jälkiruoka) ja viimeiseksi kahvi ja digestive.

gnochit:

Keitetään 1kg perunoita, kuoritaan ja  soseutetaan ne.
 Lisätään 300g vehnäjauhoja, 1 muna ja kaksi reilua hyppysellistä suolaa. Vaivataan taikinaksi ja annetaan levätä ennen kuin leivotaan pitkiksi madoiksi. Leikataan parin sentin paloiksi ja koristellaan haarukkaraidoilla, mikäli haluaa olla viitseliäs.

Nicola odottaa silmä kovana gnochien pulpahtamista pintaan.

Juuri ennen tarjolle panoa ne keitetään suolavedessä. Valmista on kun pallerot nousevat pintaan.

Nicola päräytti moottoripyörällä Barista (lausutaan baari) kotiin.
Kysyin miten töissä sujui. "Tein
reiän yhden potilaan kurkkuun", hän vastasi.
Teho-osaston lääkäriltä ei pidä kysyä työkuulumisia ennen ruokaa.

Nochien lisänä oli varsin tyypillinen koko Välimeren alueen tomaattikastike:

kuullota öljyssä sipuli ja pari valkosipulin kynttä. Purkillinen polpo  di pommodoroa (tomaattimurskaa) ja
mausteita mielen mukaan. Suolaa,
mustaa pippuria, persiljaa, oreganoa,

Primi on lautasella. Se saa kohta parmesaanihunnun päälleen.

chiliä, caprista, oliiveja tms. Keitä
mielellään kauan.

Pauliina on hyvä opettaja.Yksi matkamme päämääristä on toteutunut. Olemme oppineet uutta
italiaisesta keittiöstä ja se on ollut
helppoa suomenkielellä. Aiemmin opimme torilla mm. uusia vihanneksia.

Olen ilahtunut ettei asuntoamme myydä. On mielenkiintoista ja paljon edullisempaakin asua turisti-
kohteiden ulkopuolella ja seikkailla omasta majapaikasta käsin ympäristöön. Suosittelen.

Artisokka on hyvää!

On ollut tavattoman helppoa kun
apuun on voinut soittaa suomalaisen,
joka puhuu sujuvaa italiaa. Ehkä netti olisi jäänyt saamatta tai ainakin se
olisi ollut mutkaisempi juttu, kuten
moni muukin asia.
Etelä-Euroopan syrjäkylillä ei puhuta
englantia, paitsi afrikkalaiset pakolaiset
ja laittomat paperittomat siirtolaiset, jotka myyvät aurinkolaseja tai kerjäävät supermarketin edessä.

Aurinko ehti laskea ennen kuin pitkä
lounaamme päättyi. Kiitos isännillemme.Yhdessä olemisen
kulttuuri Italiassa on suuressa määrin
ruokapöydän ympärillä.
Yhdessä syöminen pitää suomalaiset
perheetkin tasapainossa.





Hyvää ruokahalua ja hyviä ystäviä!

Sinikka

Kiireestä kantapäähän

Kolmannen autoretkipäivämme teimme Nicolan suosituksesta Leccen sijasta lähemmäs.
Ajoimme Barin jälkeen Tarantoon johtavalle moottoritielle. Casamassiman, jonka talo oli tosi massima, jälkeen käännyimme Turia kohden. Ei näkynyt kyläkauppaa, ei oikein kylääkään, mutta maisemat näkemisen arvoiset.
Jatkoimme Putignanon kautta Locorotondoon. Kaupunki oli rakennettu ympyrän muotoon kuin Haminan kaupunki mutta ilman ruutukaavaa. Tämä on leimallista muillekin hyvin vanhoille pikkukaupungeille ja vaikeuttaa jonkin verran suunnistamista, mutta on ollut puolustuksellisesti perusteltu. Keskellä kaupunkia on Pyhän Yrjön kirkko. Locorotondo merkitsee paikkaa nimeltään ympyrä ja Pyhän Yrjön kirkkoa sen sisällä.

Locorotondon kiemurtavat kadut olivat suoraan satukirjasta. Täällä voisi ihminen asua.
Jollei ole puutarhaa, yritteliäs voi sen rakentaa vaikka kiveen.

Pieni koira ja söpö huivi, mutta hirviön ääni. Tämä kaveri räksytti raivoisasti.

Sokkeloista löysivät kirkolle myös luokkaretkeläiset. Joka pojalla näytti olevan älykännykkä, jolla voi ottaa kuvia.
Koko Italia ei ole köyhä.

Ympäröivä maaseutu on yhtä tonttukylää. Erityisen kauniita nuo käsin ladotut kiviaidat.

Pyhä Yrjö on oliivin- ja viinin viljelijöiden suojelija. Heitä on asunut  siellä jo ennen Jeesuksen syntymää neoliittisesta aikakaudesta lähtien. Matkamme varrella näimme lukuisia oliivilehtoja ja viininviljelmiä.  Locorotondosta saattoi kukkulalta nähdä punaruskeiden peltojen lisäksi auringonpaisteessa joka puolella valkoiselle hohtavia trulleja. Maaperä on hedelmällistä, siksi Puglian viini ja oliiviöljy ovat ensiluokkaisia.
Locorotondon kapeita kujia reunustavat valkoiseksi kalkitut sievät rakennukset. Erään kujan varrelta löysin ravintolan, joka oli saanut Michelininin tähden neljänä vuotena peräkkäin, vuodesta 2010 lähtien.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Ostuni, valkea kaupunki.
Pysäköimme auton aivan historiallisen keskustan kupeeseen. Nälkäisinä ja viluisina etsimme lounaspaikkaa. Niitä oli runsaasti lähes jokaisen kadun varrella, mutta kaikki kiinni.  Löysimme yhden avoimen paikan. Omistaja ilmoitti, että tarjolla on vain panniinia.  Miksi?  Vähän aikaa mietittyään hän vastasi, koska on kylmä. Hän arveli ettei muita paikkoja ole tästä syystä auki.
Tapasimme lopulta jäätelönmyyjän, joka osoitti vähän matkan päässä olevaa avointa ravintolaa. Meillä oli onni, sillä ruoka siellä oli todella hyvää. Sinikka ja minä söimme makkara ja liha-annoksen, kun taas Reija ja Jyri söivät lautasellisen meren antimia ja pastaa.

Juuri Ostunin portilla on ihana pikkuinen linna. Maalauksellisia näkymiä ei tarvitse hakea.

Kaikilla kunnon kaupungeilla on täällä Centro Storico, historiallinen keskus. Tämä näyttää vanhojen maalausten taivaalle. Italia on ihmeellinen maa.

Pienissä kaupungeissa voi olla jotain suurta.

Ruoka oli hyvää, mutta Markku löysi myös hyllystä
kiinostavaa.

Kiertelimme Ostunissa vielä tovin historiallisen keskustan katuja valokuvaten mielenkiintoisia kohteita ja näkymiä. Täällä ihminen voisi hyvin asua. Kadut kuin suoraan satukirjasta.
Oli jälleen kiiruhdettava eteenpäin ennen pimeän tuloa. Aioimme  käydä kahvilla Monopolissa pelkän nimen perusteella. Tämä paikka ei ole mikään lautapelaajien mekka, vaan viittaa pikemminkin entisaikojen suola-, tupakka- yms. koskeviin yksinoikeuksiin.
Näytti hiljaiselle, joten päätimme jatkaa matkaa Polignano a Mareen. Sen rannalla oli 20-30 metriä korkeita jyrkänteitä, joilta sukeltajat ovat Pauliinan kertoman mukaan hypänneet mereen. Katsahdus alla vellovaan veteen oli pelottava. Hyppykisaa ei syntynyt. Kaipaamamme kahvipaikka löytyi, mutta se oli hieman ahdas. Tarjoilijatar ohjasi meidät baaritiskin luota terassille.  Tiskillä notkui puhelintaan näpytellen kaunis italiaanonuorukainen, jonka kanssa hänellä oli ilmeisesti juttu kesken.

Nuoret miehet hyppivät mereen näiltä parvekkeilta. Meidän miehemme eivät taida enää olla tarpeeksi nuoria.

Kaikkialla vanhoissa kaupungeissa on pieniä pyhäinkuva-alttareita. Illalla
niiden valaistut kaapit näyttävät tietä.

Tähtien syttyessä hyppäsimme autoon ja suunnistimme  kohti Baria ja Giovinnazzoa. Matkan varrella ihmettelimme, kun takana tulevat autot vilkuttelivat meille valojaan. Vielä Giovinnazzon keskustassa liikennevaloissa takana tullut kuljettaja nousi autosta ja koputti kuljettajan puoleista ikkunaa.
Olimme ajaneet koko matkan sammutetuin lyhdyin, ilman ajovaloja. Täällä autossa käytetään ajovaloja vain pimeällä. Suomen automaattiasetukset saavat helposti unohtamaan ettei valo tule itsestään.

Markku ja Sinikka

Isänpäivän tunnelmia

Sunnuntaina täälläkin vietettiin isänpäivää. Päiväkävelyllämme huomasimme tämän erityisen päivän monin tavoin katukuvassa. Venesataman lähistöllä, suositulla rantakadulla, oli ihmisiä sunnuntaikävelyllä ehkä tavanomaista enemmän. Siellä saattoi nähdä useita perheitä, ehkä menossa viettämään isänpäivää. Päivän kunniaksi kaikki olivat hyvin pukeutuneita ja naisilla hyvin korkeat korot. Lapset oli puettu huolitellusti, jopa hieman aikuismaisesti. Kiharapäiset kullanmurut näyttivät vanhojen maalausten enkeleiltä, aikuisten vaatteissa. Mieleeni tuli keskiaikaisia ja renesanssiajan kirkko maalauksia.
Aiemmin taiteilijat käyttivät malleinaan vain vanhoja ihmisiä, koska lapset eivät pysyneet paikallaan. Siitä johtuu monien maalausten pikkuenkeleiden oudot kasvot. Valokuvauksen keksiminen muutti asian.

. Tämä tyttö osaa pidellä koiraa tarpeeksi kaukana,
 etteitakki likaannu.

Tämä sänkymme päädyssä oleva maalaus on jo
ajalta, jolloin valokuvaus teki mahdolliseksi
käyttää mallina lapsia. 

Pysähdyimme Sinikan kanssa päiväkahville keskusaukion kahvilaan, vakiopaikkaamme. Takanani olevassa pöydässä istui miesjoukko, joka söi isänpäivän juhlistamiseksi erilaisia meren antimia, ostereita ja raakaa mustekalaa. Mies repi lonkeroita irti ja söi sitruunan ja suolan kera.  Juoma näytti sangrialle.  Olikohan kysymyksessä tosi miehinen tapa juhlia isäinpäivää, osterien vaikutushan on yleisesti tunnettu.

Sinikka istui vastapäätä minua.  Hänen takanaan olevassa pöydässä istui keski-ikäinen pariskunta pienen poikansa kanssa myös isäinpäivää juhlistamassa, leivosten kera. He olivat hyvin iloisia ja heidän keskinäinen suhteensa vaikutti hyvin harmooniselta. Tämä tapa juhlistaa isäinpäivää oli toisenlainen ja perhekeskeinen.

Italialaiseen isän päivään kuului ennen lounasta drinkit, raakaa mustekalaa ja ostereita. 

Poikkeusellisesti tänä päivänä oli kalatiskillä kadun varrella myös avattuja ostereita.
Osteri pitää syödä elävänä. Menekki siis oli varma. Kallis elävä, mutta pitää miehen
vauhdissa - sanotaan.

Markku ei ostereita tarvitse. Rommikorkki ja leivos riittää.

Tällä kertaa oli vaatimaton juhla. Viime vuonna hankin kakun, jonka nimi oli naisen napa ja sitten lähetin miehen
balilaiseen hierontaan ja kahvikuorintaan. Tyttö oli nätti. Lounas oli Cleopatran rannassa Elitessä. 

Söimme Sinikan kanssa itsekin kahvin kanssa kahdenlaisia leivoksia, joista toinen muistutti Helsingin Ekbergin kahvilassa tarjottua shamppanjakorkkileivosta. Tämä leivoksemme oli kostutettu kuitenkin rommilla ja oli Ekbergin vastaavaa pienempi. Toisella leivoksellamme oli myös tutunomainen muoto ja maku hyvä.

Kahvit nautittuamme jatkoimme päiväkävelyä kaupungin suureen puistoon.  Leikkikentällä näimme yksinäisen, hieman surulliselta vaikuttavan isän lastensa kanssa. Mieleen tuli viikolloppuisät. Tänä päivänä kaikilla on lapset luonaan.

Olimme Pauliinalta kuullet, että lapset täällä etelässä kasvatetaan pienestä pitäen melko ankarasti noudattamaan tiettyjä käytössääntöjä. Sanotaan tuhka tiheään, että älä tee sitä tai tuota, tee niin ja näin.  Heidät puetaan hyvin siististi ja edellytetään  hillittyä käytöstä, etteivät vaatteet vaan likaannu, tule hiki tai saa pöpöjä ympäristöstä. Toisin sanoen pyntätään ja paapotaan. Tätähän erityisesti äidit ja mummot myös Suomessa tekevät, mutta ehkä täällä Italiassa se on hyvin paljon voimakkaampaa.

 Lasten lukumäärä perheissä on pienentynyt jo jonkin aikaa. Kaikissa Etelä-Euroopan maissa on ollut havaittavissa sama trendi. Suomessa syntyvyys on pysynyt yllättävän korkeana. Ehkä siihen on vaikuttanut se, että avioliitot täällä solmitaan usein vasta yli kolmikymppisinä. Siihen saattaa vaikuttaa myös katolisen kirkon vaikutuksen heikkeneminen ja ihmisten maallistuminen. Enää ei pidetä  kielteisenä asiana ehkäisyä, vaikka katolinen kirkko on taistellut koko Paavin arvovallalla sitä vastaan. Yllättävää oli myös kuulla Nicolan leikillisesti esittämä arvio, että kaikki italialaiset miehet ovat uskottomia 100 prosenttisesti. Jos näin on, täytyy  naistenkin uskottomuuslukujen olla varsin korkeat. Täällä vaimon ei ole tapana puutua asiaan. Miehet nyt ovat sellaisia. Puuttuukohan miehet naisten menoihin?

Kaikenlaisia mahdollisuuksia on, mutta isänpäiväksi
en löytänyt sopivaa menoa. Katsotaan onko Markku
tarpeeksi suuri shusin ystävä.

Suomesta käsin katolinen kirkko näyttää hallitsevan maailmaansa. Italia ja muukin katolinen maailma on sekularisoitunut ja tavallinen kansa käy kirkossa lähinnä seremonioissa. Muutama mummo istuu messussa ihan kuin kotonakin. Paavin mielipide ehkäisystä ei näytä merkitsevän käytännössä mitään. 

Neljän poikalapsen isänä ja seitsemän lapsenlapsen ukkina odotin isänpäivää innokkaana.  Sainkin onnittelut lapsiltani ja lastenlapsiltani tietokoneen Skype-yhteyden välityksellä. Tämä on meillä jo vakiintunut tapa usean vuoden aikana, sillä talvipakolaisuudestani johtuen en ole ollut fyysiseti lähellä omaisiani isäinpäivinä neljään vuoteen. Sydäntä kuitenkin lämmittää, kun lapsenlapset ja heidän vanhempansa vuoronperään aina isänpäivinä kokoontuvat tietokoneen ruudun ääreen ja avaavat näköyhteyden. Lapset ovat vapaammin kasvatettuja kuin italialaiset vastinparinsa, jonka johdosta yhteydenotto ja jälleennäkeminen voi muodostua jopa hieman riehakkaaksi, mikä osoittaa vain sen, että ukista pitävät niin lapset kuin lapsenlapsetkin. Voiko isäinpäivänä enää suurempaa onnen tunnetta kokea?

Markku